Lähetyksen kesäpäivät 16.-18.6.2017 Raahessa #Syvemmälle

16.-18.6.2017 Kylväjän ja Raahen seurakunnan yhdessä järjestämät Lähetyksen kesäpäivät Raahessa.

Täältä löytyvät edellistenkin kesäpäivien postaukset.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Opetusneuvos Olavi Peltolan saarna Lähetyksen kesäpäivillä

-->
KADONNUT JA JÄLLEEN LÖYTYNYT
Luuk. 15:1-10  Kylväjän kesäpäivät SRO 16.6.2013 klo 11
Olavi Peltola

Vertausten ymmärtämisen taustalla  - ihminen syntisenä ja kadotettuna
Äsken kuultu katkelma UT:sta vie meidät lähelle Jeesusta, jopa kosketuksiin hänen kanssaan. Kuulemme noissa sanoissa hänen äänensä. Ja siellä missä kuuluu hänen äänensä, siellä hän itse on myös läsnä ja odottaa, että kuuntelemme mitä hän meille sanoo.
Huomasimmeko, jos todella kuuntelimme äskeistä Luuk. 15 katkelmaa, että Jeesuksen läsnäolo jakoi hänen ympärillään olevat ihmiset kahteen eri ryhmään. Näin hänen läsnäolonsa paljasti jotain oleellista siinä olevien ihmisten asenteista, mielipiteistä, jotain heidän sisimmästään, heidän sydämestään.
Väitän, että samoin tänäänkin, jos pääsemme tai joudumme lähelle Jeesusta Kristusta,  kosketuksiin hänen kanssaan, jotain oleellista paljastuu myös meidänkin sisimmästämme.
Ehkä muistamme Pietarin ja Jeesuksen todellisen kohtaamisen. Luukas kertoo siitä vähän aikaisemmin. Siinä kohtaamisessa Pietari oli hetkessä tajunnut, kuka todella Jeesus Kristus on.  Silloin hän lankesi Jeesuksen jalkojen juureen ja sanoi merkittävät sanat: ”Minä olen syntinen mies" (Luuk. 5:8). VT:ssa on samanlainen kuvaus nuoren Jesajan elämästä. Hän oli temppelissä ja siellä hänet kohtasi Herran läsnäolo. Hän huudahti: ”Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet” (Jes 6:5).
Erässä kohdassa UT:a sanotaan, että Jumalan kansan kokoontuessa saattaa ihmisten sisin paljastua ja sydämen salaisuudet tulla ilmi ja silloin ihminen kasvoilleen langeten rukoilee Jumalaa (1. Kor. 14:25).    
Mitä siis Jeesuksen läsnäolo näissä kahdessa hänen kertomassaan vertauksessa paljastaa? 
Se ei ole kovin miellyttävää meistä. Sinä olet syntinen. Edessämmehän oleva  Raamatun kohta alkoi: ”Syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä” (15:1). Siinä on tuo vaikea Raamatun määritelmä meistä ihmisistä kreik. hamartolos. Nyt sana toistuu n neljä kertaa. 
Mutta Raamattu sanookin suoraan: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”  (Room. 3:23).
Jeesus terävöittää tätä perusmääritelmää ihmisestä syntisenä näiden kahden vertauksen avulla. Molemmissa hän sanoo, että olla syntinen on samaa kuin olla kadonnut, kadotettu (katoaa, kadonneen, kadoksissa, kadottaa, kadottanut, kreik. apollymi = hukkua, tuhoutua, sortua, menehtyä ja tämä musertava kielteinen ihmisen kohtaloa kuvaava sana toistuu jopa viisi kertaa.
Olla ihminen Raamatun valossa merkitsee olla syntinen, olla kadonnut ja kadotettu.  Se on aina ihmisenä olemisen lähtökohta Raamatun mukaan. Siksi jokaisessa jumalapalveluksessa tunnustamme syntimme.
Mutta harva aikamme ihminen on valmis myöntämään todeksi omalla kohdallaan näiden kahden sanan kuvaaman tilannetta. Nuo sanat syntinen  - kadotettu – vain synnyttävät monessa aikamme ihmisessä jyrkän torjunnan.  Emme halua kuulla niistä mitään! Aina te puhutte noin kielteisistä asioista!
Mutta ei  tilanne Jeesuksenkaan aikana ei ollut yksinkertainen ja yksiviivainen.  Osa Jeesuksen kuulijoista nimittäin katsoi, etteivät he kuuluneet syntisten joukkoon. He pitävät itseään hyvinä ihmisinä ja loukkaantuivat syvästi, jos heitä olisi pidetty syntisenä ja kadotettuina. Sen he kyllä hyvinkin halukkaasti myönsivät, että eräät ihmiset olivat tuollaisia syntisiä ja kadotettujakin – mutta itseään he eivät pitäneet sellaisina.  Siksi he saattoivat katsoa syrjäkulmin noita toisia.  
Kaiken lisäksi he pitivät Jeesusta hyvänä opettajana ja loukkaantuivat, että Jeesus hyväksyi seuraansa noita syntiä. Jos Jeesus olisi oikea Jumalan lähettämä opettaja, hän ei voisi noin toimia eikä missään tapauksessa syödä yhdessä heidän kanssaan. Ateriayhteyshän siinä kulttuurissa merkitsi toisen ihmisen hyväksymistä ja jopa arvostamista.  
Nyt Jeesus paljastaa kuinka valheellista onkaan verrata itseään muihin ihmisiin sillä tavoin, että kokee olevansa joitakin muita ihmisiä tai joidenkin toisten ihmisryhmien jäseniä parempi. Pata kattilaan soiman, musta kylki kummalakin!
Kaiken tämän meidän on hyvä palauttaa mieliimme molempien vertausten taustaksi. Vasta tätä taustaa vasten vertausten ydin, niiden pääsanoma, jota kutsumme hyväksi uutiseksi, evankeliumiksi tulee oikein esiin.  

Vertausten ytimessä vaivaa pelkäämättömästi ja  sitkeästi etsivä paimen ja perheen äitiä /naista.
Mitä Jeesus sanoikaan vertauksissaan:
”Totta kai hän – siis paimen  - lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen (4-5).
”Niin totta kai hän – nainen -  sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää” (8).
Edessämme on paimen, joka vaivojaan säästämättä lähtee etsimään yhtä ainoaa kadonnutta lammastaan ja jättää ne 99. Edessämme on nainen, joka tavattomalla innolla ja sitkeydellä etsii kadonnutta kihlajaislahjansa saamastaan otsakoristeesta pudonnutta hopearahaa.
Tämän päivän hyvä uutinen, evankeliumi, jatkaa tätä samaa ja kuvaa kahden vertauksen muodossa kuinka Jumala Kristuksessa  - ei odota, jonkun tulevan luokseen, vaan lähtee etsimään ihmistä .
Kuta kallisarvoisempi kadonnut on, sitä enemmän etsijä näkee vaivaa!
Juuri tämän tekee kristillisen uskon uskontojen maailmassa aivan ainutlaatuiseksi – siinä iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala etsii ihmistä, kyselee, huutaa. Jumalan etsii ihmistä ja siinä lähetystyömme todellinen luonne!
Ei siis siinä, että ihminen etsii totuutta, etsii Jumalaa! Ei siis siinä, että autamme ihmistä ajalliseen hyvinvointiin, vaan siinä että lähetystyön kautta Jumalan etsii sitä yhtä syntistä ja kadotettua ihmistä.
Juuri tätähän on aina ollut varsinainen lähetystyö.

Miten hyvin aikoinaan Paavo Ruotsalainen osasikaan kuvata tätä hyvän Paimenen mieltä: ”Kristus juoksee aran ja vauhkon syntisraukan jäljessä, huutelee kuin paimen lammasta, tarjoaa palasta ja koettaa kesytellä. Ja kun hän tapaa sen aran ja pelkäävän risujen repimänä ja suohon vajonneena, ei hän sitä komenna eikä anna sille määräyksiään. Ei hosu eikä aja, vaan kumartuu sen alle, nostaa uupuneen olalleen ja kantaa sen kotiin." 
Mikä Jeesuksessa Hyvänä Paimenena koskettaa meitä? Me kohtamme hänessä sellaisen  kadonneisiin syntisiin kohdistuvan rakkauden, jossa ei esitetä syntisille mitään ehtoja tai vaatimuksia,  vaikka siinä tulle näkyviin ihmisen syntisyys ja kadotettuna oleminen.
Se antaa uuden toivon, uuden elämän, iäisen elämän toivon toivottomille. Kenties ajallinen elämä on jo menetetty. Siitä ei enää tule mitään. Se on liiaksi tuhoutunut – näin oli UT:n kertomana Jeesuksen vierellä ristillä olevalla rosvolla. Nyt Jeesus antoi toivon – iäisyystoivon. Ja se toivo kantaa läpi ajallisen elämän hajoamisen ja pimeyden.  
Jeesus hyväksyi seuraansa aivan mahdottomia ihmisiä (15:1). Siinä on meidänkin toivomme. Vaikka emme korjaannu, emme parane, koemme olevamme monella tavoin kadonneita, sellaisia joita Herran täytyy jatkuvasti etsiä ja taas ja taas kantaa kotiin ja jälleen etsiä ja kantaa kotiin. Olemme hermostuttavia lapsia. Niin hän lupaa: ”Minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan” (Jes 46:4).  

Täällä oleva vanhempi väki varamaankin tuntee hengellisen laulun, jossa sanotaan:  ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, Ettei siel­lä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje, Eikä karkoita yhtään pois. Maan alimpiin paikkoihin astui Hän kan­taen ristiään. Ja viittansa verehen kastui, Repi piikit ne puhtaan pään. Niin alas vei polkunsa mainen, Tuo tus­kien raskas tie, Kuin missä vain syntinen nai­nen Sekä ryöväri yössä lie. Ei kieltäjän kurjankaan kohtaa Hän väl­tä, vaan luokseen käy, Ja rakkaus silmistä hoh­taa Eikä kostoa, vihaa näy. Ja alemma vieläkin tulla Hän tahtois, jos siellä ken On tunnolla haavoitetulla, Hänet korjaisi taltehen. Niin alhaalla ei kukaan kulje, Ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje, Eikä karkota yhtään pois. (HLV 175, Martta Kaukomaa).

Onhan suurenmoista, jos ensinnäkin tunnustan olevani tässä kuvattu syntinen ja kadotettu ihminen, olen se ”yksi syntinen”. Toiseksi, jos voin rehellisesti sanoa, että olen sellainen syntinen ja kadotettu, joka en ole voinut olla kääntämättä kasvojani kohti Jeesusta enkä voi lakata odottamasta häneltä apua.
Mutta sehän vasta on suurenmoista, jos uskallan sanoa, että Jeesus on löytänyt minut eksyneen lampaan, kadonneen rahan, ja Hyvänä Paimenena nostanut hartioilleen ja vienyt laumaansa. Tai käyttääkseni tekstissämme olevia sanoja: Jeesus on hyväksynyt minut syntisenä seuraansa ja syö nyt jatkuvasti kanssani  - tänäänkin ehtoollispöydässä.  

Jeesus nosta katseemme taivaaseen ja enkeleihin
Jos huolella kuuntelemme näiden Jeesuksen vertausten sanomaa, niin näemme, että Jeesus vie ajatuksemme pois niityiltä ja vuorilta, laitumilta tai kadon kukkasista, kodin lattiasta, ilosta ystävien  ja naapureitten kanssa, johonkin vielä tärkeämpään.  
Jeesuksen sanoissa kuitenkin paljastuu, ettei nyt olekaan kysymys vain joistakin publikaaneista ja syntisistä, joistakin kadoksiin joutuneista lampaista tai koruista. Hän haluaakin avata kuulijoittensa silmät näkemään ihmisten elämää syvemmältä tasolta.
Hän haluaa muistuttaa siitä, ettei tärkeintä ihmisen elämässä suinkaan ei ole se, mitä hänestä on tullut, mitä hän on saavuttanut, mitä muut ihmiset hänestä sanovat ja pitävät.
Jeesuksen opetuksen mukaan ihmisenä olemisen peruskysymys ei ole missään tällaisissa asioissa. Väitän siis, että näiden molempien Jeesuksen vertausten varsinainen tähtäyspiste, sanoma on meidän silmiemme avaaminen taivaaseen. Toistan nyt Jeesuksen keskeiset sanat jakeesta seitsemän: ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä” (15:7). Ja jakeesta kymmenen: ”Sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen" (15:10).
Tämä on oleellisinta Jeesuksen opetuksen mukaan ihmisen elämässä. Peruskysymys on kysymys taivaasta, kysymys iankaikkisesta elämästä. Siinä on ihmisenä olemisen syvin tarkoitus ja siinä koko tämän lyhyen ajallisen elämän päämäärä.
Toistan: Tärkeintä ihmiselämässä ei ole se, kuinka suuri tai pieni syntinen sinä olet, kuinka hyvin tai huonosti ajallinen elämäsi on sujunut, kuinka suvaitsevainen tai suvaitsematon olet, kuinka ahdas- tai avaramielinen olet, kuinka ennakkoluuloton ja vailla rotuvihaa tai seksuaalisesti poikkeaviin suuntautuvaa inhoa ja vihaa vailla olet  eli millaiset laatuvaatimukset täyttävä ihminen olet ja mitä kanssaihmisesi sinusta ajattelevat.
Onhan tässä maailmassa monia hyviä ajallisia asioita, joiden pitäisi hallita ihmisten mieliä. Hienoa jos me ihmiset olisimme edes vähän parempia kuin tähän asti, edes vähän suvaitsevaisempia, avaramielisempiä, ennakkoluulottomampia, tasa-arvoisempia ja ennen kaikkea vähän vähemmän vihaisia kuin mitä nyt olemme.
Mutta kaikesta tästä huolimatta on surkeaa, jos kristillinen kirkko tunnetaan vain siitä, että se on avaramielinen, suvaitsevainen, kaikki ja kaikenlaiset ihmiset hyväksyvä.
Muistammehan, että Jeesus on sanonut: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon?” (Luuk 9:25).  Vanha käännös: ”Saisi sielullensa vahingon” (Matt 16:26).  Jeesus on myös sanonut: ”Älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan" (Luuk. 10:20)
Kristillisen kirkon varsinainen ja koskaan muuttumaton olemus ja sanoma on siinä, että olemme ihmisinä lastenvirren sanoin: ”Varten taivasta luotu” (virsi 490:4). Kirkko muistuttaa, että kuolemme pian, mutta sen jälkeen tulee tilinteko, tuomio.
Koko Raamatun ydinsanoma – jonka tulee olla myös kirkon ja lähetyksen sanoma  - on pienoisevankeliumissa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). 
Olemme olemassa ja olemme lähetyksessä liikkeellä kohti maan ääriä, jotta toteuttaisimme Jeesuksen sanoja, jotka Markuksen evankeliumi on säilyttänyt:  "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark 16:15-16).
ON KYSYMYS PELASTUKSESTA JA SIELLÄ SANOTAAN MYÖS SELVÄSTI MISTÄ PELASTUTAAN – RAAMATUN SANOIN HUKKUMISESTA,  JA VIELÄ JYRKEMMIN SANOIN KADOTUKSESTA.

Mitä on kääntyä, tehdä parannus?
Samalla kun Jeesus näiden vertausten avulla kohdistaa huomiomme meidän pelastumiseemme, hän tuo esiin erään joillekin meistä varsin pelottavan sana, joka näyttääkin olevan meidän pelastumisemme ehto.  Hän sanoo suoraan, taivaassa on ilo  - ei siitä, että joku on syntinen, vaan sitä, että syntinen kääntyy (7) ja että Jumalan enkelit  iloitsevat yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen (15:10).
 Siinä toistuu kahteen kertaan sana kääntyä,  tehdä parannus - kreik. metanoeoo (15:7,10). Mutta eikö se tarkoiteta, sitä, että Jeesus ei löydä minua, ei ota omakseen, ellen  ensin käänny, tee parannusta. Pitäisikö minun nyt ruveta jotenkin parantelemaan itseäni päästäkseni Jeesuksen seuraan? Sillä kyllä kai jokaisessa meissä sana parannus synnytä mielikuvan itsensä parantelemisesta ja korjaamisesta. Sitä ei kuitenkaan metanoeoo ole näiden vertausten valossa.
Se ei tarkoita ihmisen muuttumista, vaan ihmisen aseman muutosta. Eihän se äsken kadonnut lammas tai raha miksikään toiseksi muuttunut. Ihan samojahan ne olivat edelleen. Mutta kadonnut lammas pääsee paimen syliin ja piilossa oleva hopearaha pääsee omalle paikalleen naisen otsakoristeeseen.
Lammas ja raha ovat samoja ennen ja jälkeen löytämisen ja kuitenkin tilanne on kokonaan toinen. Se uusi, joka syntyy on täysin etsijän kärsivällisyyden ja löytäjän rakkauden ansiota, ei kadonneen ansiota eikä tekoa. Siinä rakkaus voittaa esteet, hyvyys saavuttaa tavoitteensa. Se hyvyys on kokonaan syntisen ulkopuolella.
Kadonnut sallii löytäjän löytää.  Mutta löytäjä ottaa kokonaan syntisen käsivarsilleen ja kannattelee ja vie kotiin.  Elämä ja voima ei ole syntisessä, vaan niissä käsivarsissa, jotka kannattelevat (5. Moos. 33:27).

”Mitä parannus on? Se on katumusta Herran edessä ja uskon katseen nostamista hänen puoleensa. Parannus on huutoa syvyydestä, heikon huutoa, hätä huutoa. Sellaiseen Herra vastaa ja näyttää uskon silmälle – olkoon tämä vasta vaikka arkana luomiaan raottava – ihmeellistä Poikaansa Kristusta ja nostaa huutavan syvyydestä yhteyteensä. Silloin nousee tämän sydämestä kiitos: minäkin suuri syntinen, minäkin ruhjottu, ahdistunut, langennut ja lankeava, minäkin, jolla ei ole ansion alkeitakaan, saan omistaa Vapahtajan” (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu, s. 118).
"Ei parannus ole ehto, ei ovi, ei kynnys, ei suoritus, ei pelastuksen etumaksu, vaan seuraus. Ennen parannusta ihminen on parantumaton, sellainen, jota parantumattomana rakastetaan, eksynyt, jota etsitään, jumalaton, josta jumalattomana välitetään, ihminen, johon Jumalan hengen mieltä muuttava taivuttelu kohdistuu. Parannus on mielenmuutos. Selin ollut kääntyy siinä päin ja varjossa vaeltanut valkeuteen" (Erkki Leminen, Erämaan rauhoittavat äänet, 80)..
Älä käännä selkääsi Jeesukselle tänään niin ettet anna hänen löytää itseäsi ja ottaa, sinua ja elämääsi käsiinsä. Älä vastusta uppiniskaisesti ja itsepäisesti häntä, kun hän lähestyy ja tahtoo ottaa sinun ja sinun elämäsi haltuunsa. Älä käännä hänelle selkääsi. Älä sano käytännössä: En välitä, mene vain ohitse!  Sano taas ja taas: Tässä olen, olenkin kaivannut sinun läheisyyttäsi. Ota minut Herra laumaasi, ota minut  sille paikalle, johon  minut on tarkoitettukin.  Sano se  hiljaa mielessäsi kun kuuntelet tätä saarnaa. Sano se todellisesti, vai loukkaannutko saarnaajan pyyntöön toimia tietoisesti kesken saarnaa, eikä vain passiivisesti kuunnella.
Otamme avuksemme kaksi virren säkeistöä: ”Jeesus, tänne tulit meitä etsimään ja auttamaan, langenneita, eksyneitä valon tielle saattamaan. Rakas Jeesus, ystäväni, suostun sinun kutsuusi. Tahdon antaa elämäni luottavasti haltuusi” (506:1)
”Minua kutsu, houkuta ja etsi, nosta, kanna, etsimään minut taivuta, tie luokses löytää anna. Näin ahdistakoon hätäni turviisi, Vapahtaja, ja olkoon sydämessäni sinulle aina maja”  (359:3)
Meidän jokaisen kannattaa opetella ulkoa Ps 119 viimeisen jakeen sanat:  ”Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!”  (119:176).

Mitä on lähetystyö?
Mitä on lähetystyö – se on yhden ainoan ihmisen etsimistä – ehkä 127 miljoonan joukosta – kuten esim. Japanissa.  Se yhden ainoa kärsivällistä palvelemista, vierellä kulkemista.
Mikä voisi todella olla meillekään sen merkittävämpää ja sen suurempi ilon lähde kuin se sama, mikä on taivaassa enkeleilläkin.  Kun yksi ainoa syntinen ihminen kääntyy. Tai ehkä haluamme sanoa, kun Jeesus vihdoinkin löytää yhden  ainoan ihmisen.
Kunpa uudella tavalla oppisimme iloitsemaan yhdenkin ihmisen uskoontulosta – käytän nyt tässä toista Raamatussa olevaa ilmausta.
Me emme ehkä osaa sitä arvostaa. Meille vaikkapa sodan loppuminen, nälänhädän väistyminen, tasa-arvoisuuden voitto, sairaitten yliluonnollinen parantuminen, kuolleitten herääminen rukouksella, ihmeet ja merkit ovat jotain suurenmoista. Mutta mitäpä siitä, että joka Oskari Olematon, joku kroonisesti  sairas, köyhä, työkyvytön tulee  Jeesuksen luo, tulee uskoon – eihän hänestä ole kenellekään mitään hyötyä. 
Saatamme puhua väheksyvästi, jopa halveksivat sielujen pelastumisesta.  Olemmeko kristittyinä kadottaneet kyvyn iloita siitä kun sielut pelastuvat, emmekö todellakaan kykene enkelien kanssa iloitsemaan, jos yksikin pelastuu. 

Ovat enkelit taivaassa iloinneet sinusta ja minusta, siitä että olemme antaneet hyvän paimenen löytää meitä, emme kääntäneet hänelle selkäämme, emme käännä tänäänkään.

Halutko rukoilla kanssani tuon äskeisen virren ja psalmin sanat: ”Minua kutsu, houkuta ja etsi, nosta, kanna, etsimään minut taivuta, tie luokses löytää anna. Näin ahdistakoon hätäni turviisi, Vapahtaja, ja olkoon sydämessäni sinulle aina maja”  (359:3).  ”Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut!”  (119:176).
Ja ennen kaikkea virren 506:1:n sanat: Rakas Jeesus, ystäväni, suostun sinun kutsuusi. Tahdon antaa elämäni luottavasti haltuusi” (506:1)




Ei kommentteja: