Lähetyksen kesäpäivät 16.-18.6.2017 Raahessa #Syvemmälle

16.-18.6.2017 Kylväjän ja Raahen seurakunnan yhdessä järjestämät Lähetyksen kesäpäivät Raahessa.

Täältä löytyvät edellistenkin kesäpäivien postaukset.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Pelastustietä ei tule tule tukkia

Parhaillaan Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen puhuu Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlassa. Tässä puhe kaikkien meidän iloksemme:


”Pelastustie. Ei saa tukkia.” Tällaisia opasteita saattaa nähdä joissakin rakennuksissa tai kaduilla. Se merkitsee, ettei porraskäytävää, kulkureittiä, tietä tai katua saa tukkia, jos jonkun onnettomuuden vuoksi on pakko pelastautua. Myös pelastuslaitoksen on päästävä kohteeseensa, on sitten kyse ambulanssista tai paloautosta.

”Pelastustie. Ei saa tukkia.” Tämä on hyvä muistutus myös ihmisen hengellisessä elämässä. Nimittäin jatkuvasti kaikenlaista roinaa ja rojua pyrkii kertymään pelastustielle. Tai sitten sinänsä tarpeellista ja hyödyllistä kasaantuu esteeksi, jotka tukkivat pelastustien.

Ainakin kaksi asiaa on sellaista, jotka pyrkivät pelastustien tukkeeksi. Ensimmäinen on nykyään muodissa oleva moniarvoisuus ja relativismi. Niiden mukaan jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Pelastukseen on monta tietä.

Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen teistä vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Monet ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Siitä tämän kiitosjuhlan teema selvästi todistaa: ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Samaa vakuuttaa itse Jeesus: "Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Ruotsalainen kirjailija Peter Halldorf kirjoittaa, että moniarvoisuuden uhka on kristinuskolle salakavalampi kuin maallistuminen. ”Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus. Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, se työntää salaa veitsensä suoraan juuriin.” (Peter Halldorf, Koskematon maa. Karas-Sana 1995, s 79)

Suvaitsevaisuus sopii moneen asiaan tunnussanaksi. Meidän kristittyjen on tässä asiassa katsottava peiliin. Usein aivan oikeutetusti meitä pidetään suvaitsemattomina, joilla pipo on tiukalla ja vanne puristaa päätä. Joskus tekee mieli sanoa joillekin uskoville sisarille ja veljille: Hellitä vähän, ota rennosti, katso asioita avarammin. Mutta on asioita, joissa suvaitsevaisuus ei kelpaa tunnussanaksi.

Ensimmäiset kristityt elivät monin tavoin samanlaisessa ympäristössä kuin me. He kohtasivat runsaasti erilaisia uskontoja ja heidän ympärillään uskottiin moniin eri jumaliin ja monella eri tavalla. He näkivät muissa uskonnoissa ja filosofioissa paljon hyvää ja oppimisen arvoista. Kun Paavali kirjoittaa: ”ajatelkaa kaikkea, mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8), hän ajattelee niitä asioita aikansa kulttuurissa, joissa kristityt voisivat löytää yhteisiä nimittäjiä pakanafilosofien ja muiden uskontojen edustajien kanssa. Paavalille kristinusko ei ollut ahdasta, pelokasta ja eristäytyvää uskoa. Hän tunnusti, että monet uskonnot ja filosofiat saattavat tarjota välähdyksiä Jumalasta. Mutta kristittynä hän oli vakuuttunut yhdestä asiasta. Sitä hän ei koskaan pyydellyt anteeksi. Hän uskoi, että Jeesus on kaiken sen summa, mitä Jumalasta voidaan tietää. Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi. Hän on tie. Mikään uskonto ilman Jeesusta Kristusta ei voi johtaa meitä kohtaamaan Jumalaa sellaisena kuin hän on. Tässä kristinusko on ehdoton, tässä törmäämme sen suvaitsemattomuuteen, tässä se uhmaa kaikkia yrityksiämme tehdä evankeliumi joustavaksi ja sukia se sileäksi ja hovikelpoiseksi nykyajalle. Siksi kristillisen kirkon ensisijainen tehtävä on julistaa tänäkin päivänä evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Siksi lähetystyö on kirkon perustehtävä, osa sen olemusta ja identiteettiä. Ja siksi tänäänkin on siunattu uusia lähetystyöntekijöitä.

Toinen pelastustien este on ihmisen oma vanhurskaus. "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille", sanotaan Tiituksen kirjeessä (Tiit. 2:11). "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat", todetaan puolestaan ensimmäisessä Timoteuskirjeessä (1 Tim. 2:4). Näin avara on Jumalan pelastustahto. Hyvää sanomaa on julistettava kaikille ihmisille, jotta kaikki pelastuisivat. Pelastustien kapeus ja portin ahtaus ei ole Jumalasta lähtöisin. Ahtaus on meidät aiheuttamaamme. Yritämme kuljettaa mukanamme pelastuksen teitä jotakin sellaista, jota sen läpi ei ole lupa viedä.

Seurakuntien leireillä järjestetään usein Kristityn vaellus. Tässä vaelluksessa kristitty kulkee elämän lankaa pitkin kohti taivasta. Matkalle lähdetään selässä iso taakka. Alkumatkassa ennen taivaan tielle pääsyä on ahdas portti. Se on niin ahdas, ettei siitä pääse läpi, ennen kuin luopuu selässään olevasta taakasta. Vasta sitten löytää sille kaidalle tielle, joka johtaa perille taivaaseen.

Kaidan tien portti on ahdas siksi, että sen läpi ei pääse mitään ihmisestä lähtevää. Portin läpi ei pääse ihmisen synti, eivät mitkään Jumalan tahdon vastaiset teot, sanat tai ajatukset. Sen läpi ei myöskään kuljeta periaatteella "enhän minä mikään suuri syntinen ole, en minä ole muita pahempi". Taivaaseen vievän portin läpi eivät pääse myöskään ihmisen hyvät teot. Pelastukseen ei päästä suurilla saavutuksilla, hyvällä elämällä, ei edes lähimmäisenrakkaudella, seurakunnallisella harrastuneisuudella tai lähetystyötä tukemalla ja tekemällä. Ja juuri tämä tekee pelastustiestä niin ahtaan. Oman hurskauden rakentamiseen luontaisesti taipuneen ihmisen on kovin vaikea löytää taivaan tietä. Kun puhutaan pelastuksesta, omalla uskonnollisuudella, hyvillä teoilla tai kelvollisella elämällä ei olekaan merkitystä.

Ahdas pelastuksen portti on ristinmuotoinen portti. Sen läpi käydään yksin armosta, yksin Kristuksen pelastustyön tähden. Pelastustie taivaaseen kulkee Jeesuksen ristin ja hänen verensä kautta. Siksi tunnussanana on Roomalaiskirjeen jae: "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi." (Room. 4:5)

Ihminen haluaisi aina esittää Jumalallekin jotain itsestään nousevaa, jotain, mitä on itse saanut aikaan. Monet vieraat uskonnot ja uudet uskonliikkeet kiehtovat juuri siinä, että ne tarjoavat mahdollisuuden tee se itse -uskontoon. Tekemällä niin tai toimimalla noin ihminen pelastaa itse itsensä tai ainakin osallistuu pelastustekoon jotenkin. Kristillisessä uskossa ihmisen oma osuus pilaa kaiken. Olen usein muistellut täältä Karjalasta lähtöisin olleen tunnetun sananjulistajan Erkki Lemisen osuvaa sanontaa. Hän seurasi kerran Kairosmajan tunturikeskuksen takapenkistä vähän väsyneenä keskustelua siitä, mikä on ihmisen osuus pelastumisessa. Viimein joku keksi kysyä hänenkin mielipidettä asiasta. Päätään nostamatta hän jorautti yhden sanan: ”Vastaanhangoitteleminen.”

Ihmisen teoilla ja rakkaudella on toki paikkansa. Ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Rakastamme ja palvelemme Jumalaa lähimmäistämme palvelemalla ja rakastamalla. Sen sijaan suhteessamme Jumalaan emme voi tehdä muuta kuin ottaa Jumalan suuren hyvyyden vastaan. Uskomme kallein aarre on tässä: ihminen pelastuu yksin armosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sinulta ei vaadita mitään muuta, saat uskoa Kristuksen teon omaksesi. ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme.” Tätä sanomaa kristillinen kirkko ja meidät kristityt on lähetetty välittämään kaikkeen maailmaan. Sitä varten tarvitaan lähetystyötä, tarvitaan lähtijöitä ja lähettäjiä.

Hyvät juhlavieraat. Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlan teema on katkelma Ilmestyskirjan seitsemännestä luvusta. Siinä Johannes näkee valtaistuimen edessä valkopukuisen joukon kaikista maailman kansoista. Sen lukumäärää on mahdoton laskea. Tuo joukko laulaa pelastuksesta: ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa” (Ilm. 7:10) Pelastus tulee Jumalalta. Siinä on suurin syy kiitokseen. Koko taivaan joukko yhtyy ylistysvirteen. Kiitos ja ylistys täyttävät heidät, koko luomakunnan ja taivaan. Kaikki, mikä heissä on, kohdistuu Jeesukseen. Hän on Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Hän on Kaikkivaltias Jumala. Hänelle kuuluu myös meidän syvin kiitoksemme.

Piispa Seppo Häkkisen puhe on luettavissa myös piispan omilta sivuilta:
http://www.mikkelinhiippakunta.evl.fi/piispa/puheet_ja_kirjoitukset_vuonna_204/puhe_lahetyksen_kesapaivien_kiit/

2 kommenttia:

Markku S kirjoitti...

Piispan puheesee on helppo yhtyä. Ylistys ja kitos kuuluu Hänelle, joka on tehnyt jo kaiken valmiiksi meidän puolestamme.

Myllyniemi KYLVÄJÄSTÄ kirjoitti...

Olen samaa mieltä kanssasi, Markku S.