Lähetyksen kesäpäivät 16.-18.6.2017 Raahessa #Syvemmälle

16.-18.6.2017 Kylväjän ja Raahen seurakunnan yhdessä järjestämät Lähetyksen kesäpäivät Raahessa.

Täältä löytyvät edellistenkin kesäpäivien postaukset.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaukasian-lähetin puhe Lähetyksen kesäpäivien kiitosjuhlassa Raahessa 18.6.2017

Työskentelen Kaukasiassa pienessä, kansainvälisessä koulussa opettajana. Meidän koulun perustajarehtori lähti viime jouluna vihdoin hyvin ansaitulle kausilomalle vuodeksi. Hän jätti aika isot saappaat täytettäväksi, mietimme, miten hänelle löytyy tuuraaja. Loppusyksystä pitkällisten hakuprosessien jälkeen sellainen kuitenkin löytyi.
Joululta maahan saapui vs. rehtorimme, amerikkalainen mies 83 v. ja rouvansa 82 v. He ovat ns. seniorilähettejä, sillä ovat aloittaneet oman lähetysuransa 60-luvulla Syyriassa ja ovat sen jälkeen olleet vuosia Itä-Afrikassa. Jossain vaiheessa he jäivät eläkkeelle, mutta sen jälkeen he ovat olleet siellä ja täällä milteipä toisen työuran verran.
Nyt heillä oli oma elämä ja eläkepäivät, lapset, lapsenlapset, lapsenlapsenlapset kotona Amerikassa, mutta heidän asenteensa on se, että kun Jumala kerran kutsuu, on lähdettävä. Toki he ovat sanoneet, että toivoivat, että olisi löytynyt joku nuorempi, innokkaampi, terävämpi, taitavampi. Mutta kun kerran sellaista ei ollut ja heidän oli mahdollista lähteä, he tulivat. Ja tiedättekö – he ovat olleet juuri sopivia meidän kouluumme! Olemme iloinneet siitä kokemuksesta ja näkemyksestä, jota he ovat tuoneet koululle.
Ajattelen, että tässä on esimerkkiä meille kaikille. Ensinnäkin, lähetyselämästä ei noin vain jäädä eläkkeelle. J Mutta tarkemmin ottaen, kuten amerikkalaiset sanoisivat: ”It is not your skill, talent or ability – it’s your availability.” Suomeksi: Ei ole kyse taidoistasi, lahjakkuudestasi, tai kyvykkyydestäsi, vaan siitä, että olemme käytettävissä. Nimenomaan siitä, että suostumme olemaan Jumalan käytettävissä ja saatavilla.
On helppo kyseenalaistaa: Mitä annettavaa meillä on? Pienellä joukolla tuppisuu-suomalaisia peräpohjolasta. Suomalaiset ovat jo kansakuntana alakuloon ja epäsosiaalisuuteen taipuva joukko. Emme ole aina erityisen sosiaalisia, kaunopuheisia, tai kohteliaita. Meitä on maailmassakin vain 5 miljoonaa. Mitä sellaisella porukalla voi saada aikaan? Eikö Jumala voisi käyttää jotakuta muuta?
Kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä kokemus omasta riittämättömyydestä ei jostain syystä muutu työkokemuksen karttuessa. Pidempi työura lähetyksen parissa ei automaattisesti takaa suurempaa työtehokkuutta tai menestystä. 6 vuotta kenttäkokemusta ei ole riittänyt tekemään ainakaan meistä itsevarmoja ja tehokkaita lähettejä. Pikemminkin päinvastoin.
Mitä pidempään olemme kentällä, sitä enemmän näkee tarpeita – kuinka paljon Kaukasiassa kaivattaisiin perustavanlaatuista raamattuopetusta, armon evankeliumia, anteeksiantamuksen opettelua, kristillistä avioliittotyötä. Ja sitä vähemmän tuntuu, että itse riittää ja pystyy jotain antamaan ja johonkin vaikuttamaan. Mutta niin lienee tarkoituskin.
Sillä kyse ei olekaan meistä, vaan Jumalasta. Kuka tahansa – myös sinä ja minä – voimme saada paljonkin aikaan, emme itsemme tai omien ansioidemme ja taitojemme vuoksi, vaan koska Jumala lähettää ja siunaa.
Meillä suomalaisillakin on hallussamme maailmanhistorian suurin aarre: se että Jeesus Kristus tuli pelastamaan syntisiä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle:
Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän. (1. Tim. 15-16)
Ajattelen, että tässä kohdassa lohdullisinta ei ehkä kuitenkaan ole se, että Paavali on syntisistä suurin – vaikka se päästääkin meidät kaikki muut pälkähästä – vaan se, että koska hän on niin syntinen, hän on lohdullinen esimerkki muille. Että jos kerran tuokin voi uskoa ja vieläpä olla Jumalan käytettävissä, niin ehkä minäkin sitten voisin.
Olemme todenneet tuolla Kaukasiassa, että suurin kilpailuvalttimme ei ehkä olekaan se, että teemme hyvää ja osoitamme kristillistä rakkautta. Muslimitkin pyrkivät nuhteettomaan elämään. He tekevät hyviä tekoja, ovat kohteliaita, vieraanvaraisia, palvelualttiita. Kun menemme kylään, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia, vierasta palvellaan kaikin mahdollisin tavoin ja lopuksi sanotaan: tule milloin tahansa uudestaan, ”Minun kotini on sinun kotisi.”
Jos meidän pitäisi laittaa tästä paremmaksi, jotta ”tekisimme paikallisiin vaikutuksen”, ei onnistu! Emme yllä mitenkään samalle tasolle monessakaan asiassa, emmekä pysty erottumaan pelkällä hyvällä elämällä. Mutta syntisyydessä meillä kyllä on kilpailuvalttia!
En tarkoita, että kilpailisimme sillä, kuka elää eniten kyseenalaisesti, mutta erotumme ehkä nimenomaan sillä, että tunnustamme olevamme syntisiä. Myönnämme virheemme ja pyydämme niitä anteeksi. Syntisiä, jotka uskovat kuitenkin Jumalan rakkauteen ja siihen, että saavat anteeksi. Eivät omien hyvien töiden ja niillä kerättyjen pisteiden vuoksi, vaan Jeesuksen kuoleman tähden. Ja se vasta onkin erikoista!
Meidän tehtävämme on olla käytettävissä, sellaisina kuin olemme. Jumala on antanut meille tietyt lahjat, olemme vastuussa siitä, että teem­me oman osuutemme, hoidamme oman tonttimme. Jumala ei kysele minulta muiden ihmisten leivisköjen perään, vaan vain omani.
Jumalan kiitos, en ole vastuussa koko maailman pelastumisesta, vaan siitä, että teen uskollisesti sen työn, mihin hän minua kutsuu, oli se sitten suurta tai pientä, kirkollista tai käytännöllistä, kotimaassa tai ulkomailla.  Hän näkee kokonaiskuvan ja hoitaa kokonaispaketin.
Parasta onkin se, että työmme lopputulos ei riipu meistä. Lähetyk­sen päämäärien toteutuminen ei ole viime kädessä meidän vastuul­la, ei Kylväjän vastuulla, ei edes Suomen kirkon.  Jumala toteuttaa omia päämääriään omalla aikataulullaan.
Ajattelen, että viime kädessä Jumala ei kysy meiltä, mitä sait aikaan, vaan teitkö sen mitä pyysin. Yksilöinä ja järjestönä.
Täällä eilen jo mainittiin, että lähetys ei ole vain meidän lähettien hommaa. Emme pysty – emmekä halua – puuhastella itseksemme ja yksiksemme maailman äärissä. Kaikkia kutsutaan lähetyselämään. Ja kaikkia tarvitaan. Jumala voi ja haluaa käyttää jokaista.

Jumalan maailmassa ei ole ulko- tai sisälähetystä. On vain yksi maailman­laajuinen Kristuksen kirkko, jota meidät kaikki on kutsuttu raken­ta­maan siellä, missä olemme, tai minne Hän meidät vie. Ja siinä työssä tarvitaan kaikkia, ei vain erityislahjakkaita tai rohkeita tai kaunopuheisia tai erityisen kutsun saaneita. Vaan minua ja sinua, juuri sellaisena kuin olemme. 

1 kommentti:

Anna-Maija Uski kirjoitti...

Oikein rohkaisevaa!