Lähetyksen kesäpäivät 16.-18.6.2017 Raahessa #Syvemmälle

16.-18.6.2017 Kylväjän ja Raahen seurakunnan yhdessä järjestämät Lähetyksen kesäpäivät Raahessa.

Täältä löytyvät edellistenkin kesäpäivien postaukset.

tiistai 4. elokuuta 2015

Opetusneuvos Olavi Peltolan kanava Lähetyksen kesäpäivillä 2015

IHMEELLINEN ARMO

 Lähetyksen kesäpäivät Raamattuopistolla 13.6.2015,
Olavi Peltola www.rovasti.fi
KRISTILLISEN USKOMME YDINSANA ON ARMO
Armo on eräs eniten toistettuja kristillisen uskomme ydinsanoja. Se kuluu uskoamme keskeisesti ilmaisevien sanojen joukkoon, kuten evankeliumi, sovitus, Karitsan veri, synti, anteeksianteeksiantamus, vanhurskauttaminen, usko ja kilvoitus. On sanottu, että armo on kristillisen uskon perustuntomerkkejä maailman uskontojen keskellä. Se erottaa kristillisen uskon muista uskonnoista. Raamattu päättyykin sanoihin: ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen” (Ilm 22:21). "Oppi armosta ja uskon vanhurskaudesta...on evankeliumin pääasia...tulee kirkossa käydä kaiken muun edellä" (Augsburgin tunnustus).
IHMEELLINEN ARMO
Tartumme ensin sanaan ihmeellinen. Raamattu vakuuttaa: ”Sinun oikea kätesi, Herra, ihmeellinen voimassaan” (2 Moos 15:6). ”Kuka on sinun kaltaisesi, sinä pyhyydessä ihmeellinen” (2 Moos 15:11). VT:ssa on myös meille joulun ajalta tuttu profetia: ”Lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja (antaja) (Jes 9:6). Aikoinaan Herran enkeli - UT:n kristittyinä luemme Jeesus Kristus - ilmestyi Simsonin isälle. Tämä kysyi, mikä on nimesi. Silloin enkeli vastasi: ”Miksi kysyt minun nimeäni? Minun nimeni on salattu ja ihmeellinen” (Tuom 13:18). Jos Herra on ihmeellinen, niin myös hänen armonsa on ihmeellinen. Psalmista kutsuukin meitä rukoilemaan: ”Osoita ihmeellinen armosi” (Ps 17:7 KR38). Uusi käännös käyttää sanaa hyvyys. Meidän tulisi oppia myös kiittämään Herraa siitä, että hän on osoittanut meille ihmeellistä armoansa (Ps 31:21 KR38). Totisesti kuinka ihmeellinen on sinun armosi, Jumala. Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset (Ps 36:8). Mitä kuvaa tuo sana ihmeellinen? Siinä on kyse jostain yllättävästä ja ihmetystä herättävästä. Siinä on jotain sellaista, jota emme ole voineet odottaa ja joka siksi täyttää meidät ihmetyksellä ja panee kysymään on tämä todella totta. Voiko asia olla näin ihmeellinen? Sanakirjan mukaan sanaan sisältyykin ihme ja yliluonnollisuus. Ja nyt siis Jumalan armossa on jotain ihmeellistä, yllättävää ja jopa yliluonnollista, jotain sellaista, jota emme voi ymmärtää. Armosta voi puhua raamatullisesti oikein vain Jumalaan yhdistettynä sanana. Alkaessamme puhua armosta, astummekin kaikkein pyhimmän ilmapiiriin, sinne missä Jumala on läsnä. Nyt on juuri hänestä kysymys, ei jostain yleisestä hyvätahtoisuudesta.
SANA ARMO ALKUKIELISSÄ
Ehkä meidän on hyvä pysähtyä miettimään itse sanan armon sisältöä. Pyhä Henki käyttää aivan määrättyjä sanoa ja niiden avulla kirkastaa Jumalan todellisuutta ja olemusta. Sana armo on yksi keskeinen näistä sanoista. Armosta on VT:ssa useita sanoja. Hepr. hesed tarkoittaa sääliä, osoittaa suosiota, ar-mollisuutta, hyvyyttä, ystävällisyyttä, rakkautta. Armo ilmaisee Jumalan mielenlaatua, joka kohdistuu arvottomaan, itsessään kelvottomaan, joka ei ansaitse tätä Jumalan hyvyyttä. Hepr. hen taas on suosio, mielisuosio, armo. Vastaavan verbin hanan merkitys on kumartua alas, armahtaa. Siinä ylhäinen kumartuu alhaisen puoleen. Tämä sana on VT:ssa yksin Jumalaan liitetty ominaisuus. Verbi riham voidaan kääntää sääliä, armahtaa. Se tulee sanasta raham, äidin kohtu, sääli. ”Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen (verbi hanan), hän nousee armahtamaan teitä (verbi riham) (Jes. 30:18, KR 38). Se on voimakasta suojelevaa tunnetta ja toimintaa ilmaiseva sana. Ihmeellisellä tavalla Jesajan profetiassa yhdistyy kaikki nämä kolme armo sanan vivahdetta. "Minä armahdan (verbi riham) sinut iankaikkisella armolla (hesed), sanoo Herra, sinun Lunastajasi... Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun armoni (hesed) ei sinusta väisty eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi (verbi riham") (Jes 54:8–10, KR 38). Kreikan sanaa kharis, armo, taas vastaa hepreassa lähinnä sana hen, joka tarkoittaa Jumalan ansaitsematonta suosiota, hyvyyttä meitä kohtaan. UT:ssa käytetty sana eleos vastaa heprean sanaa hesed, sääli, laupeus, hyvyys. Ihmisen tilanne on nöyryyttävä ja hän kerjää apua kuten sokea mies Jerikon tien laidalla. Hän huutaa: eleeeson me – armahda minua (Luuk 18:38). Myös sanalle raham, sääli, äidillinen rakkaus, on UT:ssa vastine splankhna. Se tarkoittaa ruumiin sisäisiä, jalompia osia (esim. sydän, maksa, keuhkot), mutta myös tunteiden tyyssijaa, UT:ssa ja juutalaisuudessa erityisesti helliä, äidillisiä tunteita ja sääliä. Sana kuvaa Jeesuksen sydämellistä myötätuntoa ja sääliä kärsiviä ihmisiä kohtaan. (esim. Matt. 9:36, Luuk. 7:13). Se vastaa VT:n raham- ja riham-sanoja. Jeesuksella on äidillisen rakkauden tunteita ihmislapsia kohtaan (huom. kuva kanaemosta, Luuk. 13:34) (Erkki Ranta).
MITÄ ON JUMALAN ARMO? MISTÄ SIINÄ ON OIKEIN KYSYMYS?
Armo sanaan sisältyy siis keskeisin ilmoitus Jumalan suhteesta ihmiseen. Armo kuvaa ennen kaikkea Jumalan mielenlaatua. Nimenomaan sellaista mielenlaatua, jossa hän osoittaa hyvyyttä ja rakkautta ihmistä kohtaan, joka ei missään tapauksessa ole sitä ansainnut. Meidän on ehkä vaikea ymmärtää armo-sanaan sisältyvää varsinaista luonnetta siksi, että meiltä on kadonnut pelko, hätä, tuska, kauhu Jumalan edessä oman olemuksemme ja tilanteemme tähden. Emme pysty näkemän oikein omaa kuoleman vakavaa ja kadotuksenalaista tilaamme. Meiltä on kadonnut kulttuuristamme Jumalan pelko. Siksi emme osaa eläytyä armo-sanan todelliseen luonteeseen emmekä kuule sen ihmeellistä sanomaa. Joka tapauksessa sana armo kuvaa Jumalan varsinaista olemusta, joka ei ole viha, vaan rakkaus. Armo on ikään kuin Jumalan ”päätyö”, hänen tärkein ominaisuutensa, piirteensä hänen suhteessaan ihmiseen. Armonsa tähden hän haluaa ja voi olla yhteydessä langenneeseen ihmiseen. Nimenomaan armo täyttää Jumalan sydämen silloin, kun hän katselee ja lähestyy häntä vastaan kapinaan noussutta ja langennutta syntistä. Hän tahtoo auttaa ja pelastaa, sillä Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (1 Tim 2:4). Raamattu vakuuttaa: ”Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille” (Tiit 2:11 KR 38). Armo ei ole voima, joka vuotaa meihin jumalallisesta elämänlähteestä. Armo on sitä, että Jumala persoonallisena olentona ottaa meihin yhteyttä, ottaa lähelleen ja sanallaan kertoo meille, mitä hän ajattelee meistä. Tämä Jumalan yhteyteen ottaminen ei perustu meidän ansioomme tai arvoomme, ei siihen, mitä teemme eikä siihen mitä olemme. Ei myöskään meidän katumukseemme tai itsesyytöksiimme, nöyryyteemme ja kaipaukseemme hyvään. Hän armahtaa ensin, jotta sitten näkisimme oikein itsemme, kauhistuisimme, katuisimme ja pyytäisimme anteeksi. Meidän suhteemme Jumalaan perustuu Jumalan edellyksettömään rakkauteen, joka ei ole vain ylijärjellinen, vaan on suorastaan järjen vastainen, koska se kohdistuu arvottomiin ja syntisiin.
RAAMATUN HAVAINTO-OPETUSTA ARMOSTA
Ihmeellinen Jumalan armo suhteessa meihin ihmisin tulee havainnollisena näkyviin jo aivan Raamatun alkulehdillä. Siellähän kerrotaan kuinka ihminen oli noussut kapinaan Jumalaa ja hänen sanaansa vastaan. Mitä silloin kaikkinäkevä ja kaikkitietävä Jumala teki? Hän lähestyi ihmistä, joka oli mennyt häntä piiloon. Hän huutaa ikään kuin ei tietäisi, missä ihminen on: ”Missä sinä olet” (1 Moos 3:9). Se oli armon kutsu, se oli rakkauden huuto. Se oli hyvän paimenen etsivää toimintaa. Hesekiel kuvaa sitä näin: ”Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta” (Hes 34:16). Samanlaisen kuvauksen löydämme myös Jeesukselta: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen” (Luuk 15:4). Sama mielenlaatu tulee esiin tutussa vertauksessa Tuhlaajapojasta. ”Kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi” (Luuk 15:20 KR38). Juuri tällaisen armon sai osakseen myös ristillä ryöväri (Luuk 23:42-43).
ARMO JA SOVITUS KUULUVAT YHTEEN
Paratiisissa tapahtunut kuvaus sisältää myös kaksi äärimmäisen tärkeää piirrettä Jumalan armosta. Armo sisältää aina lupauksen vaimon siemenestä, joka polkee rikki käärmeen pään, mutta jonka kantapään käärme lävistää (1 Moos 3:15 KR 38). Jumalan armoon sisältyy aina Golgatan ristin tapahtumat meidän syntiemme tähden. Sama alkukertomus tuo esiin myös toisen piirteen Jumalan armosta. Jumalan armoon sisältyy aina myös se, että hän peittää meidän syntisen alastomuutemme Karitsan veressä valkaistuihin vaatteisiin (1 Moos 3:21 ja Ilm 7:13-14).
ARMO KUULUU KUOLEMAANTUOMITULLE
Ehkä opimme jotain ymmärtämään Jumala armon luonteesta myös kuningatar Esterin avulla. Esterin kirja kertoo kuinka kuningatar Ester joutui äärimmäisen vaaralliseen tilanteeseen elämässään. Persian valtakunnassa oli julistettu kuolemantuomio Jumalan omaisuuskansalle. Tuho oli jo ovella. Ester oli ainoa, joka saattoi vielä jotain tehdä kansansa ja itsensä pelastamiseksi. Hän oli mentävä kuninkaan eteen tämän istuessa valtaistuimellaan ja anottava armoa kansalleen. Mutta kuningatar ei ollut saanut kutsua kuninkaan luo pitkän aikaan. Ilman kutsua ei edes hän saanut lähestyä valtaistuimellaan istuvaa kuningasta: ”Laki oli jokaiselle sama - hänet surmataan” (Est 4:11). Mutta oli yksi ainoa mahdollisuus jäädä henkiin. Jos jostakin syystä ilman kutsua valtaistuinta lähestyvää kohden kuningas ojensi kultavaltikkansa, niin tämä sai jäädä eloon ja esittää kuninkaalle asiansa. Ester päätti vastoin lakia mennä kuninkaan luo. Hän totesi nöyrästi: "Jos tuhoudun, niin tuhoudun" (4:16). Ja niin tuli tuo ratkaiseva hetki. Ester astui kuninkaan linnan sisimpään esipihaan. Voimme kuin henkeä pidättäen jännittää, miten siinä käy. Raamattu kertoo: ”Kun kuningas näki kuningatar Esterin seisovan esipihassa, sai tämä armon hänen silmiensä edessä” (Est 5:2, KR38). Siinä on tuo meille niin tärkeä avainsana armo (hepr. hen). Juutalaiset pelastuivat sillä kertaa tuholta. Jotain tästä samasta vakavuudesta tulee esiin tutussa Jesajan sanassa. ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra.” Tämähän kohta Raamatussa on aina ollut meille armon julistusta. Mutta olemmeko koskaan vaivautuneet huolellisesti kuuntelemaan mihin siinä meitä kutsutaan? Siinä kutsutaan meitä oikeusistuimeen tuomarin eteen. ”Tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra”. Siinä on sellainen oikeusistuin, jossa kaikki on paljastettuna meidän elämässämme. Siinä revitään auki sisimpäni pohjia myöten. Kaikki se paljastetaan, mitä olemukseni syvimmässä on Jumalan sanan kirkkaassa valossa. Sydämessäni olevat yllykkeet kaikkeen pahaan mainitaan ja nähdään nyt oikeassa valossa. Olemukseni sisin nähdään olevan täynnä veriruskeita syntejä ja purppuranpunaista syntisyyttä. Mutta kaikesta tästä huolimatta, kun olen suostunut tähän oikeudenkäyntiin, minulle julistetaankin tuomarin päätöksellä: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi” (Jes. 1:18, KR 38). Sehän on aivan ihmeellistä ja odottamatonta Armo ei ole ehkä koskaan päässyt aidosti riemastuttamaan meidän sydäntämme. Liekö syy siihen, että sana armo on tullut meille ”lerpuksi” sanaksi. Se on meille jotain liian usein toistettua, liian itsestään selvää ja helppoa. Meiltä on kadonnut se vakavuus, jolla meitä kutsutaan armon osallisuuteen. Onko myös niin, ettemme ihmisinä ymmärrä Jumalan armon suuruutta ennen kuin olemme tavalla tai toisella kokeneet, että koko meidän elämämme on niin Jumalan pyhän lain vastaista, ettei meillä ole muuta osaa kuin tuhoutuminen Pyhä Tuomarin edessä. Olemme Jumalan armon ihmeellisyyden edessä. Sen kirkastuminen meille on lopulta ihme. Jumalan armossa on jotain järjellemme käsittämätöntä. Vanha laulu sanoi näin: ”Pakanamieleni paljasta, poista, armoa vastaan se juonittelee”. Näin siksi, että armo kaikessa ihmeenomaisuudessaan, selittämättömyydessään ja yllättävyydessään on samalla todella pelottavaa! Sehän riisuu meidät kaikesta luottamuksesta omaan hyvyyteemme ja tekoihimme. Olemme täysin avuttomina Jumalan armon edessä ja ihmetellen otamme sen vastaan. Joudumme kysymään: Voinko minä todella saada osakseni Jumalan armon?
”ARMO KUULUU SULLE JUURI, SULLE, SULLE RAUKKA KURJINKIN” (Vk 80:5)
Eräs Raamatun kohta kuvaa hyvin niitä, jotka todella osaavat ottaa armon vastaan armona. ”Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36). Kenties meidänkin on jouduttava äärimmäiseen hätään, ennen kuin todella kuuntelemme sanomaa Herran armosta. Vasta sittenkö armo kelpaa meille ja saa meidät aidosta valtaansa? Jumalan armon kirkastumisen esteenä elämässämme on juuri meidän oma voimamme, kuntomme ja hyvyytemme. Meillä ei ole todellista armon tarvetta, koska voimme luotaa omaan uskoomme ja itseemme. Armo ei silloin kelpaa meille armona. Voima kyllä kelpaa. Siksi etsimmekin Jumalalta voimaa, joka muuttaisi ja tekisi meidät erinomaisiksi ihmisiksi ja uskoviksi. Armoa emme oikeastaan tarvitse mihinkään. Kaiken lisäksi sehän on nimenomaan Jumalan sydämellä meitä kohtaan. Meitä kiinnostaa lopulta vain se, mikä on meidän sydämessämme koettavana ja tunnettavana – armohan taas on Jumalan sydämellä. Hengelliset opettajat ovatkin sanoneet: ”Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka.” "Evankeliumi ei voi antaa lohdutusta ja anteeksiantoa niille, jotka eivät tunne syntiä.” "Se on suotu köyhille, jotta nämä tietäisivät olevansa sinun armossasi, kun he pahimmin tuntevat sinun vihasi ja tietäisivät, miten heidän tulee pahimmassa ahdistuksessa luottaa sinuun ja suurimmassa varmuudessa pelätä" (Luther). Jumalan armo ja evankeliumi kirkkaus Kristuksessa ei olekaan oikein julistettavissa ilman ihmisen synnin syvyyden paljastamista. Ihminen ymmärtää armon evankeliumin oikein vasta silloin, kun Jumalan pyhä vaatimus on koskettanut hänen sydäntänsä ja hän on huomannut itsensä todella syntiseksi Jumalan edessä. Kuinka joku joka ei tiedä mitään Jumalan tuomioista ja ankaruudesta, voisi ymmärtää, että Jumala puhuu hänelle armossaan anteeksiantaen. Eihän hän koe tarvitsevansa mitään anteeksiantamusta. Kun synnintunto katoaa elämästämme, katoaa myös armon tunto. Eikö muka syntiä ole elämässämme? Luther uskalsi sanoa suoraan: ”Me tahdomme syntiä ja pahaa, me puhumme syntiä ja pahaa ja me teemme syntiä ja pahaa.” ”Minulla ei ole mitään muuta kuin syntejä ja nekin ovat todellisia ja perin raskaita, ei kuviteltuja eikä merkityksettömiä: pahinta uskottomuutta, epäilystä, epätoivoa, jokapäiväistä Jumalan halveksimista, vihaa, tietämättömyyttä, Jumalan rienaamista, kiittämättömyyttä, Jumalan nimen väärinkäyttämistä, huolimattomuutta, Jumalan sanan inhoamista ja halveksimista ja niin edespäin.” Armo repii rikki meidän kuvittelumme onnistuneesta minästämme ja elämästämme. Armo kohtaa rikollisen, syyllisen, tuomitun sen, jolla ei ole mitään, millä maksaa velkansa ja sovittaa rikoksensa. Armo kuuluu avuttomille ja ehkä siksikin meidän luonnollisen järkemme ja tunteemme nousevat sitä vastaan. Haluamme kohdata Jumalassa jotain, joka tekee meidät Jumalan kaltaiseksi eikä jotain joka riisuu meidät ja asettaa meidät katalan rikollisen, ristin ryövärin rinnalle. Armo ei jätä mitään meille ihmisille, vaan antaa kaiken kunnian Herralle. Jumalan armon ylistys onkin ihmisen synnin tunnustus! "Hän tahtoo antaa ihmisen ensin syvästi tuntea vihansa syntiä kohtaan ja tehdä hänet armoon halulliseksi. Sillä armosta ja parannuksesta ei huoli kukaan muu kuin se, joka avuttomana näkee, ettei hänellä ole mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, ei uskoa eikä parannusta. Näin tyhjänä ja alastomana hän odottaa kaikelle järjelle käsittämätöntä, mutta kumminkin samassa varmasti ja vahvasti luvattua apua sulasta armosta" (Jonas Lagus).
ONKO OMAN SYNTISYYDEN TUNTO EDELLYTYS SILLE, ETTÄ SAAN OSAKSENI ARMON?
Onko armo minuakin kohtaan todella edellyksetöntä? Eihän se ole enää edellyksetöntä, jos minulta ensin vaaditaan syntisyteni näkemistä ja synnintuntoa. Saanko silloinkin tulla, vaikka nämä puuttuvat? Jumala tahto on joka tapauksessa se, että menemme hänen luokseen. Emmehän me voi mennä muunlaisina kuin sellaisina kuin todellisuudessa olemme. Vaikkapa sellaisina, joilla ei ole omasta mielestään synnintuntoa. Jeesus on sanonut: ”Tulkaa minun tyköni kaikki” (Matt 11). Lyhennän sen tuohon muotoon, koska pelkään, että jatkossa olevat Jeesuksen sanat ajavat meidät punnitsemaan olemmeko niitä oikeita työtätekeviä ja raskautettuja. Kyllä Jeesus kutsuu jokaisen luokseen vaatimatta luokseen tulevilta muuta kuin hänen kutsunsa vastaanottamista ja sen noudattamista – vaikkapa sitten olisimme ilman mitään synnintuntoa. Kyllä Jeesuksen lähellä aikanaan alkaa selvitä millaista tekoa olemme. Pietarikin oli ollut jo kauan Jeesuksen seurassa ennen kuin hän heittäytyi maahan ja tuskaisena rukoili ihmeellisen ristiriitaisen rukouksen: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies" (Luuk 5:8).
RISTIRIITA JA JÄNNITYS ARMON TUNTEMISESSA
Miksi olemme kuitenkin usein niin ristiriitaisin tuntein kuuntelemassa julistusta Jumalan armosta? Eräs syy siihen saattaa olla myös siinä, että ympärillämme oleva elämä ei näytä osoittavan Jumalan armon todellisuutta. Liiankin usein koemme Jumalan vaikenevan, olevan kaukana ja koemme suorastaan Jumalan vihaa elämässämme. Tätä ristiriitaa kuvasi eräs vanha opettaja näin: ”Elämä on luvattu meille, vaikka olemme kuolevia. Olemme varmat siunatusta ylösnousemuksesta, mutta ruumiimme joutuukin alistumaan monella tavoin rappeutumiseen. Sana julistaa meidät autuaiksi, onnellisiksi ja kuitenkin meitä kaiken aikaa mitä moninaisimmin tavoin kiusataan! Jumalan avun läsnäolo luvataan meille kaikissa vastoinkäymisissä ja kuitenkin näyttää siltä, että saamme odottaa tätä jumalallista apua aivan turhaan. Näin todellakin usko on sen näkemistä, mitä todella ei nähdä” (Brochmund). Vanha rukoilevaisvirsi sanoi saman näin: ”Hän kaataa ja tukee, hän riisuu ja pukee, hän lymyy ja ilmestyy taas. Hän tyhjentää tyhjäks ja alentaa köyhäks, mutta tyhjä ja köyhä taas tuntea saa, että armonsa rikastuttaa. Hän sumuhun peittää, jos hetkeksi heittää, mut tien jälleen kirkastuttaa” (Viisikielinen 251). Kuinka vaikea meille saattaakaan olla oppia elämään keskellä näiden vastakohtien synnyttämää jännitystä. Me haluaisimme, että elämässämme olisi Jumalan armon vaikutuksesta vain rauhaa, iloa, onnellisuutta, menetystä, hyvinvointia – sitä, että kaikki sujuu. Kun niin ei kuitenkaan ole, alamme epäillä, ettei Jumala todella ole meille armollinen. Hän ei kuule rukouksiamme tai sitten jotain on aivan perusteellisesti meissä vinossa. Siksi hän ei voi meitä armahtaa. Kaiken lisäksi näemme vuosien kuluessa monenlaisen pahan riippuvan kiinni itsessämme. Kuinka usein joudummekaan huokaamaan Paavalin tavoin, että synti minussa asuu (Room 7:17) ja tunnustamaan: Minä kurja ihminen (7:24 KR92). Samaan aikaan kuitenkin uskallamme sanoa armon ansiosta ja armon tähden: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen” (7:25). Ja niin kohtaammekin tässä Jumalan armosta aidosti osalliseksi tulleen ihmisen jatkuvan sisäisen ristiriidan ja jännityksen. Toisaalta joudun toteamaan, että syyllistyn joka päivä syntiin sanoin ja teoin, tekemällä tai jättämällä jotain tekemättä. Sellainen on ihmisen osa tässä maailmassa – näki ihminen sitä tai oli näkemättä. Siksi Jumalan todelliset pyhät ovat kautta aikain huokailleet, että en ole sitä, mitä minun pitäisi olla. En ole sitä, mitä haluaisin olla. En ole sitä mitä, toivoisin olevani. En ole sitäkään, mitä ennen olin. Kuitenkin Jumalan armosta olen se, mikä olen. Armosta osallinen kristitty pelkää omaa petollista sydäntään ja vihollisen taitavia juonia. Siksi hän ei uskalla luottaa omatuntoonsakaan, ei omaan sisäiseen intuitioonsa, vaan hän usein joutuu huudahtamaan: "Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps. 139:23-24 KR38). Luulen kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin Jeesuksen seurassa ollessamme koemme jotain samaa, mitä Amerikan intiaanien parissa lähetystyötä tekevä David Brainerd kirjoitti muistiinpanoissaan 18. päivä lokakuuta 1740: ”Rukoillessani aamulla jouduin suunnattoman tuskan valtaan ja itkin katkerasti syntejäni ja kelvottomuuttani.” Väitän, että tällaiset kyyneleet ovat Ps 56:9 mukaan koottuna Jumalan leiliin ja pantuna hänen kirjaansa. Vasta kirkkauden valtakunnassa Jumala on pyyhkivä pois nämäkin kyyneleet meidän silmistämme (Ilm 7:17).
OLENKO SITTENKIN ARMON VARAS?
Eräs raskaimmista syytöksistä, mitä saatamme kohdata puhuessamme Jumalan armosta ja opetellessamme luottamaan siihen, on väite, että olemme ”armon varkaita”. Olemme omin luvin ottaneet armon itsellemme. Elämämme todistaa, että armo on meille ”helppoa armoa”, ”löysää armoa”. Juuri meitä tarkoittaa Juudan kirjeen varoitus: ”Teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi” (Juuda 4). Mistä voin olla vakuuttunut, ettei tämän hetkinen luottamukseni siihen, että Jumala Kristuksen tähden on minulle armollinen, ole armon luvatonta ottamista itselleni, armon varkautta, väärää turvautumista ”helppoon armoon”? Onko niin, että kelvottomalla elämälläni käännän Jumalan armon irstaudeksi? Joka tapauksessa uskon, että armo minua kohtaan on tällä hetkellä Jumalan sydämellä. Se on siellä hänen Poikansa katkeran kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen tähden. Uskallan myös pitää kiinni siitä, että kun nytkin katson Jumalan Karitsaan Johannes Kastajan sanan kehottamana, huokaan Jeesusta nimeltä avukseni ja armahtajakseni ja niin menen hänen luokseen, armo Jumalan sydämeltä kohdistuu minuunkin. Siis Jumalan sydämellä on armo hänen ajatellessa juuri nyt minua. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa tällä tavoin hänen armoonsa. Luotan siitäkin huolimatta, vaikka olen nytkin pinnallinen ja kevytmielinen. Luotan siitäkin huolimatta, vaikka koen, etten koskaan ole tehnyt todellista parannusta kaikista synneistäni. En ole vielä edes nähnyt kaikkia niitä syntejäni, joista minun olisi jo aikoja sitten pitänyt tehdä parannusta. Luotan Jumalan armoon hänen sydämellään kevytmielisenä ja sydämeltäni petollisena. Jumalaa en voi pettää, mutta voin kyllä pettää itseäni ja toisia ihmisiä. Voin myös kuvitella jotain sellaista, jota ei ole olemassa. Tällä hetkellä en voi turvautua mihinkään, jota voidaan pitää Jumala armon vaikutuksena minun sydämessäni ja elämässäni. Varmasti hän on vaikuttanut sanansa ja Pyhän Henkensä kautta. Mutta en halua katsoa sellaiseen, vaan kiinnittää huomioni siihen, että armo minua kohtaan Jeesuksen tähden on Jumalan sydämellä. Jos tämä on jonkun mielestä luottamusta ”löysään tai helppoon armoon”, niin joka tapauksessa se on ainoa mahdollisuuteni.
HEITTÄYDY ARMON VARAAN!
Armo näyttää avautuvan meille monille käsittämättömän hitaasti. Kyllähän ilman muuta pidämme sanaa armo tärkeänä ja kalliina. Me hyväksymme sen ja käytämme sitä usein. Hyväksymme myös väitteen, että saada omakseen Jumalan armo on suurinta tässä ajallisessa elämässä. Mutta sitten jostakin syystä armo jää vain tällaisen hyväksymisen asteelle. Se ei ala säteillä meihin. Armo ei jostain syystä pääsekään vaikuttamaan elämässämme rauhaa, iloa eikä rohkeutta. Se jää vain olemaan, ikään kuin leijumaan ilmassa tai olemaan kuin pakastettuna. Ehkä eräänä syynä on se, että sisimmästämme nousee varoittava ääni, joka varoittaa armonvarkaudesta ja armon väärinkäyttämisestä. Siksi emme uskalla heittäytyä armon varaan ja luottaa täysin ja yksin armoon peläten, että otamme silloin armon omaksemme aivan liian pinnallisesti ja kevytmielisesti. Miten hyvin tämän meihin syvään juurtuneen lainaomaisen hengen paljastikaan Erkki Leminen. Hän kirjoitti: "Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla, että he eivät rohkene uskoa noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään ’löysäläiseksi’ ja hänet torjutaan." Syynä tähän kurjaan tilanteeseen on se, että tuo kummallinen ja vaikean sitkeä perisynti on meissä uskovissa aktiivinen halu ja voima. Se on pääsyntimme. Se ei ole koskaan levossa. Jumalan lapsi ei voi koskaan vapautua perisynnin liekehtivistä sytykkeistä ja himosta. Vaikka kuinka onkin uskossa Jeesukseen saanut anteeksi perisynnin ja syntisyytensä, niin sitä ei kuitenkaan juurruteta pois. Jumalan lapsi on yhä edelleenkin syntinen luonnoltaan. Jumalan anteeksiantamus synninpäästössä ja evankeliumin sanassa ottaa pois syyllisyyden ja synnin rangaistuksen, mutta synnin voima ei koskaan murru kokonaan tässä elämässä. Vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettu ja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana. Siksi meidän ainoa mahdollisuutemme on uskaltaa joka päivä heittäytyä ihmeellisen armon varaan. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, joka sanoo, että olen suhteessani Jumalaan täysin hänen hyvyytensä vastaanottamiseen kelpaamaton. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, joka vakuuttaa, että Jumalan rakkaus minua kohtaan on tuhlailevaa eikä edellytä jotain hyvää minun puoleltani. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, joka antaa tänään kaiken minulle anteeksi eikä laske monesko kerta se on. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, jonka Jumala lahjoittaa juuri nyt minulle ja antaa armonsa minulle täysin ilmaiseksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen tähden. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, jossa minun ainoa osuuteni on vain ottaa vastaan ja ottaa se jälleen tänäänkin vastaan aivan yhtyä kelvottomaan kuin aikoinaan ensimmäisen kerran otin armon vastaan. Heittäydy sen ihmeellisen armon varaan, joka syntiesi tähden kurittaa sinua rajulla tavalla ja suostu siihen, että juuri näin Jumala rakastaa sinua. ”Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä” (103:8-13 KR 38).
KAKSI ISIEN OPETUSTA ARMON VASTAANOTTAMISEN VAIKEUDESTA
Otan tähän vanhojen herätysliikkeiden aarteistosta kaksi rajua kuvasta tästä taistelusta uskaltaako omistaa omalle kohdalleen Jumalan armon . Ensimmäinen on rukoilevaisjohtajan Matti Paavolan voimakas kirjoitus Saatanan hyökkäyksistä. ”Perkele pitää huolen siitä, ettei ihminen saisi syntiviheliäisyydessään turvata Kristukseen. Hänen huutonsa kuuluu toistuvana ihmisen korvissa, jos uskot, niin petät itsesi, jos uskot, niin petät itsesi. Tähän perkeleen ääneen ovat oman sydämen äänet ja viettelykset yhtyneet saadakseen ihmisen pois oikeaIta tieltä. Perkeleen ja epäuskon ääni soi ja pauhaa lakkaamatta ja sanoo, ettei tuollaisena saa uskoa. Toisenlainen pitää olla. Pitää olla parempi kilvoitus ja selvempi katumus. Asiat eivät ole nyt sinne päinkään, jotta voisi uskoa ja turvata Kristuksen armoon. Jos sen tekee, niin varmasti pettää itsensä. … Kun Jumala antaa hengen köyhyydentunnon tunnon, niin silloin sydämestä nousevat oma mahdottomuus, epäusko ja saatana, jotka kieltävät turvaamasta Kristukseen. Saatana ja epäusko kääntävät asian aivan ylösalasin ja riitelevät Jumalan järjestystä vastaan. Saatana huutaa, ettei ole oikeaa herätystä, ei synnin tuntoa, ei synnin murhetta, ei oikeaa katumusta synnin ylitse, ei oikeaa vihaa syntiä vastaan, ei oikeaa halua ja hartautta tehdä parannusta, ei oikeaa rukouksen halua ja hartautta, ei oikeaa uskoa, ei oikeaa Jumalan pelkoa eikä rakkautta. … Kuka voi nämä kaikki puutokset luetellakaan, joita perkele saattaa ihmisen tietoon. Tällainen onkin perkeleen ja epäuskon järjestys. Perkele ja epäusko väittävät lujasti, että Ihmisellä pitää ensin olla kaikki katumus- ja parannusominaisuudet täydellisinä ja sitten vasta saa turvata Kristuksen ansioon. Penseys pitää ensin panna pois ja havaita Itsellään olevan oikein palava sydän. Sydänhän on kaikkea hyvää vailla ja pahaa täynnä, pimeä ja sokea. Kuitenkin siitä pitäisi löytää hyvyyttä ja pyhyyttä. Mutta jos kaikkea hyvää puuttuvaisena ihminen rupeaa turvamaan Kristuksen ansioon, niin hän on iankaikkisesti hukassa. .. Tuollainen saatanan neuvo on helvetistä kotoisin oleva viisaus, minkä perkele jo paratiisissa kylvi Aatamin ja Eevan sisälle silloin kun he Herran edestä lähtivät piiloon ja rupesivat lehdillä peittelemään alastomuuttaan. . Se on omavanhurskauden ”solmu ja haka”.. Lukemattomat ovat ne uskossa kilvoittelevat sielut, jotka ovat tähän saatanan kiusaukseen langenneet. Perkelehän laskisi vain täysin valmiita ihmisiä Kristuksen luo. Mitäpä ihminen silloin enää Kristuksella tekisi, jos hän olisi täysin valmis kristitty, Perkele varoitellessaan ihmistä on pukeutunut valkeuden enkelin vaatteisiin. Hän on tässä Ihmistä auttavinaan ja varjelevinaan sydämensä pohjasta, jottei Ihminen vain turhalla ja petollisella uskolla Itseänsä pettäisi. Lainaan Lars Leevi Laestadiuksen saarnasta katkelmaa samasta asiasta: "Ensimmäinen kysymys suurella rikollisella on aina tämä: voinko toivoa armoa, voinko toivoa syntieni anteeksiantoa? Kun nyt armoa julistetaan evankeliumin armolupauksilla, syntyy toinen kysymys, onko mahdollista, että näin suuri syntinen saa armon. Ja kuinka voin uskoa saaneeni armon? Minähän en ole ansainnut muuta kuin rangaistuksen. En kai ole arvollinen vastaanottamaan mitään armoa? Pelkään, ettei katumukseni ole rehellinen eikä parannukseni totinen. Olen vielä niin täynnä syntiä, että vihaan Jumalaa, tunnen häpäiseviä ajatuksia Vapahtajaa kohtaan. Minulla ei ole ollut niin kova omantunnon tuskaa kuin muilla heränneillä. Tunnen voimakasta halua huoruuteen, varkauteen, juopotteluun, epäsiveellisyyteen, pilkkaan ja valheeseen sekä vihaa, ylpeyttä ja halveksuntaa toisia ihmisiä kohtaan. Tunnen selvästi tulevani pahemmaksi ja vihai-semmaksi päivä päivältä, kuinka voin uskoa, että Jumala on armollinen. Ei, minusta pitäisi tulla aivan eri ihminen, ennenkuin voisin uskoa, että Jumala on armollinen. Minun kaltaista pieksämätöntä konnaa ei Vapahtaja voi ottaa vastaan, sillä Jumala vihaa vääryyttä, eikä uudessa Jerusalemissa saa olla mitään saastaista. Tämä on heränneiden tavallinen laulu... Mutta nyt tulee korkeudesta säde, salama, evankeliumin sana kiitää salamana sydämeen ja hetkessä sydän murtuu, heltyy ja vapautuu. Taivaallinen ilo virtaa koko elimistön läpi ja synnit, perkeleet ja kiusanhenget tuhoutuvat kuin faaraon sotajoukko Punaisen meren aaltoihin."
LIITE
: "Syntinen ei näe muuta kuin Jumalan armon ja kuitenkin siinä tuntee Jumalan vihan, koska ellei hän sitä tuntisi, ei hän sanoisi: armahda minua. Tämä osoittaa, että vihan varjossa ja vihan ansainneena hän kuitenkin taistelee hätyyttääkseen pois tämän näyn ja tarttuakseen Jumalan armahtavaisuuteen" (Luther). "Se on suotu köyhille, jotta nämä tietäisivät olevansa sinun armossasi, kun he pahimmin tuntevat sinun vihasi ja tietäisivät, miten heidän tulee pahimmassa ahdistuksessa luottaa sinuun ja suurimmassa varmuudessa pelätä" (Luther). ”Mutta sinä sanot: ’Synti jota me joka päivä teemme, loukkaa ja vihoittaa Jumalaa; kuinka voimme siis olla pyhiä?’ Vastaus: ’Äidin rakkaus on paljon voimallisempi kuin lika ja rupi lapsessa. Siis on Jumalan rakkaus meitä kohtaan paljon väkevämpi kuin meidän syntimme ja saastaisuutemme. Sentähden me emme menetä lapsenoikeuttamme saastaisuutemme tähden, vaikka olemmekin syntisiä, emmekä lankea pois armosta syntiemme tähden” (Luther). "On tuiki tarpeellista, että me saatuamme armon ja syntien anteeksiantamuksen, kuitenkin yhä edelleen, kuten kääntymisemme alussa, pidämme itseämme aivan jumalattomina, kadotettuina ja tuomittuina syntisinä, että tunnustamme parhaatkin työt tehtyämme olevamme syntisiä ja kadotuksen alaisia, jos Jumala kävisi tuomiolle kanssamme (Ps 143:2)". (K.H. von Bogatsky). ”Evankeliumin salaisuus on, että saamme kaiken ilmaiseksi. Armo raamatullisessa mielessä on sitä, että Jumala rakastaa meitä, vaikkei meissä ole mitään perustaa rakkaudelle. Tämä koskee kaikkia kysymyksiä, ennen kaikkea syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan lapsioikeuden suurta pääkysymystä. Tämä ilmaiseksi on kristityn elämän autuas salaisuus. Mutta myös juuri sitä vastaan luonnollinen uskonnollisuutemme ja meidän järkemme taistelevat” (Oivind Andersen Herää Valvomaan 173/1959). Roseniuksen hyvin tuntenut Härnosandin piispa kuvasi häntä siunauspuheessaan 1868: ”Tämä oli köyhä, kurja syntinen, joka uskossa Jeesukseen odotti kaikkea armosta, toivoi armosta, eli armosta ja kuoli armon varassa” (Aapeli Saarisalo, Rosenius, 104).
ARMO 2015
Liisa Kingma kirjoittaa afgaanipakolaisten parista Ateenasta 5.10.2014. Aterioilla ja opetukseen tulee myös sellaisia, jotka haluavat kyseenalaistaa kuulemansa. 'Kyllähän meillekin Jeesus on tärkeä, mutta...' 'Miten Jeesus saattoi olla uhri, eihän hän uhrannut mitään?' 'Jo Aadam sanoi, että Jumala on armollinen ja armahtava. Siitä lähtien se on ollut tiedossa"'. Lainaksia Koraanista (saatu netistä 12.6.2015) KORAANINKIN MUKAAN JUMALA ON ARNOLLINEN Koraani koostuu 114 suurasta, jotka alkavat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ns. basmalalla eli lauseella "Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen". Hän on Jumala, ja paitsi Häntä ei ole muuta jumaluutta; Hän tuntee salatun ja näkyvän. Hän on laupiain, armollisin. 59:22 Mitä tapahtuisikaan, ellei Jumalan laupeus ja Hänen armonsa olisi teidän yllänne, ja ellei Jumala olisi rakastava, armollinen 24:20 Totisesti, Jumala on armollinen, anteeksiantavainen. 22:60, 24:5, 24:22, 33, 62, 2:6; 27:11, 48:14. Jumala on laupias ja anteeksiantavainen 57:28, 58:12. Totisesti Hän, Herrasi, on mahtava, armollisin 26:9, 68, 104, 122, 159, 175, 191 Hän puhui edelleen: »Herra! Olen tehnyt syntiä itseäni kohtaan, suo se minulle anteeksi!» Ja hän sai anteeksi. Totisesti, Hän antaa kaiken anteeksi. Hän on anteeksiantava, armollinen. 28:16, 60:7, 12 KENELLE JUMALA ON ARMOLLINEN — JOTKA USKOVAT JA TEKEVÄT HYVÄÄ Suorittakaa rukouksenne, antakaa sovitusalmut ja totelkaa lähettilästä, jotta teille osoitettaisiin armo! 24:56 Mitä tulee niihin, jotka uskoivat, ja tekivät hyviä töitä, ne heidän Herransa sulkee armoonsa; tämä on ylin autuus 45:30 Jumala on luvannut niille, jotka uskovat ja tekevät hyvää, anteeksiannon ja suuren palkinnon. 48:29 . JUMALA ON ARMOLLINEN KENELLE TAHTOO — MISTÄ MINÄ TIEDÄN ONKO HÄN MINULLE ARMOLLINEN, SILLÄ ENHAN MINA TIEDÄ HÄNEN TAHTOAAN OMALLA KOHDALLANI Jumalan on valta taivaassa ja maan päällä. Hän armahtaa ja rankaisee ketä tahtoo; niin, Jumala on anteeksiantava, armollinen. 48:14 Tämä on Jumalan armo. Hän antaa sen kenelle haluaa, sillä Hän on Herra, jonka armo on suuri. 57:21 Jumalan armo on Hänen kädessään, Hän sulkee siihen kenet tahtoo; niin, Jumala on valtavan armon Herra. 57:29 Etkö tiedä, että Jumalalle kuuluu herruus taivaassa ja maan päällä? Hän rankaisee ketä tahtoo ja armahtaa ketä tahtoo. Jumala on Kaikkivaltias 5:40 Tämä ön Jumalan armo. Hän antaa sen kenelle tahtoo, sillä Jumala on valtavan armon Herra. 62:4 Etkö ole katsellut sellaisia, jotka tekeytyvät synnittömiksi? Ei, Jumala yksin vanhurskauttaa kenet tahtoo, eikä heille tehdä hituistakaan vääryyttä 4:49. ................... Totisesti Jumala ei anna anteeksi, että palvellaan jotakuta Hänen vertaisenaan. Hän saattaa antaa anteeksi, kenelle tahtoo, muun kaiken paitsi tämän, sillä se, joka asettaa Jumalalle vertaisia, tekee kauhean synnin 4:48 Ne ovat todella epäuskoisia, jotka sanovat: »Katso, Jumala on Messias, Marian poika.» Sano heille: »Kuka sitten voi mitään Jumalaa vastaan, jos Hän tahtoo hukuttaa vaikkapa Messiaan, Marian pojan, ja hänen äitinsä ja ylipäänsä jok'ainoan maan päällä. Jumalan on herruus taivaassa ja maassa ja niiden välisessä avaruudessa. Hän luo mitä tahtoo, ja Jumala on kaikkivoipa (5:17).

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Olen tassa miettinyt, kun puhutaan niin paljon armosta. Oikeastaan vain armosta ja suvaitsevaisuudesta! Onko se oikein? Johtaako se riston juurelle? Japanissa koin, etta Jeesuksen ristin kuolemasta ja ylosnouse,uksesta puhuminen vei vaittelyihin ja joissakin tapauksissa armon todelliseen tuntemiseen. Yhdesta vahvasta vastavaittelijasta ajan myota kasvoi heratyshenkinen pappi? "Kun pahan edesta ei voi kuolla. Vai voiko?" Kun sitten se osoittautuui ainoksi mahdollisuudeksi, alkoi elama Jeesuksen armon varassa.