Lähetyksen kesäpäivät 16.-18.6.2017 Raahessa #Syvemmälle

16.-18.6.2017 Kylväjän ja Raahen seurakunnan yhdessä järjestämät Lähetyksen kesäpäivät Raahessa.

Täältä löytyvät edellistenkin kesäpäivien postaukset.

torstai 13. lokakuuta 2016

Vilkku vasempaan



Raahen seurakunnan lähetystyön kappalainen Petri Tervo kutsuu ensi kesän Lähetyksen kesäpäiville Raaheen:


VILKKU VASEMPAAN

”Sinä olet Raahen seurakunnasta. Ja teillä on ensi kesänä Lähetyksen kesäpäivät. Taitaa olla meidän väelle vähän kaukana. Itse olen monta kertaa ajanut Raahen ohi Lappiin mennessä…” Tämmöisiä jutteli eräs veli viime kesänä Porissa. Raahe tiedetään nimenä. Jääkiekkoa seuraavat tuntevat meiltä lähteneitä pelaajia, PattU pesäpallokansan tiedossa ja terästehdas. Mutta meille on erinomaisen helppo tulla. Kaupunki 8-tien varressa. Kolme varttia Oulun lentokentältä. Junalla Vihantiin. Eikä nelostieltäkään hankala ole tulla: Nokka kohti pohjoista ja vilkku vasempaan, kun viitassa lukee Raahe. Pohjoisesta tulevat osaavatkin oikealle kaartaa.

YKSI SEURAKUNTA, 7 KIRKKOA

Ensi kesänä saavut seurakuntaan, joka on vanha ja nuori. Teknisesti nykyinen Raahen seurakunta on 10 vuotta vanha, mutta Salon emäseurakunta on perustettu jo 1320-luvulla. Sen keskuksena oli nykyinen Raahen Saloisten kaupunginosa. Nyt on siis tavallaan palattu ajassa taaksepäin kun seurakuntia on uudelleen yhdistetty. Pitäjähenkeä ja ylpeyttä omista kirkoista tietysti piisaa. Mutta myös halua huolehtia siitä, ettei evankeliumin ääni ainakaan hiljene kotiseudullamme. Mieluummin niin, että kun meitä on nyt isompi saki, niin jospa äänikin olisi kovempi.

Hengellisesti alueemme on juurevaa Pohjois-Pohjanmaata, jonka kirkollisuutta voisi luonnehtia herätysliikkeiden värittämäksi, enempi perinteiseksi kristillisyydeksi. Osasta seurakuntataloistamme löytyy viisi eri laulukirjaa, tuoreimpana Viisikielinen.

RUKOILEMME EDELLEEN

”Niinhän se käy, kun meillä kotona ei ikinä rukkoilla”. Näin lakonisesti voi vain 5-vuotias todeta vastoinkäymisten edessä. Mutta sanoista voi myös kasvaa jotakin. Nimittäin Raahelainen perimätieto pitää noita pikkupojan sanoja seurakuntamme lähetysompeluseuratoiminnan liikkeellepanijana. Vaikka varmoja päivämääriä ei enää löydykään, niin Raahen Merimies- ja Pakanalähetyspiiri voi laskea nyt alkaneen 140. toimintavuoden. Edelleen vanhalla nimellä. Pattijoella, Vihannissa ja muuallakin on omat lähetyspiirinsä. Kohta jo uskallamme väittää, että lähetyksellä rupiaa olemaan perinteitä seudullamme.

Muutoinkin rakkaus lähetykseen on ollut erottamaton osa aluettamme. Olen yrittänyt laskea nykyisiä ja entisiä lähettejämme, mutta aina joku sanoo: mutta entäs hän täällähän sekin on syntynyt… Mutta kotimaahan palanneissa seurakunnassa vielä näkyviä on ainakin 50-, 60-, 70- ja 90-luvuilla kentällä olleita. Seurakunnan työntekijöiden taustalta löytyy Kamerunia, Senegalia, Etiopiaa. Ja juuri nyt. Ainakin Etu-Aasiassa, Kaukasuksella, Saksassa ja Tansaniassa on meiltä lähteneitä. Usean sukupolven ajan on ollut lähettäjiä ja lähtijöitä. Suuri ilonaihe ensikesälle on se, että jos Luoja suo, kaksi raahelaista siunataan lähetystyöhön kotikirkossaan.

Tervetuloa Lähetyksen kesäpäiville Raaheen!

Petri Tervo
Lähetystyön kappalainen


lauantai 13. elokuuta 2016

Kirkon perustehtävä - Hiippakuntakuntasihteeri Anssi Nurmen puhe seurakuntien edustajien tapaamisessa

Turun arkkihiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Anssi Nurmi puhui Lähetyksen kesäpäiville Poriin seurakuntien edustajien tapaamiseen la 18.6.2016 kokoontuneille:



Arvon seurakuntien edustajat.
Lähetystyö ei ole kirkon perustehtävä. Kuulit aivan oikein… lähetystyö ei ole kirkon perustehtävä. Eikä sen enempää kirkon perustehtävä ole kasvatustyö, ei diakoniatyö, ei viestintä(työ), ei musiikkityö… ei työ ylipäätään. Tärkeää työtä lähetystyö kyllä on. Itsekin ulkomaille lähetettynä lähetystyöntekijänä ja useamman vuoden eri näkökulmista lähetystyötä tarkastelleena, voin sanoa että se on tärkeää, se on vaikuttavaa, se on hyödyllistä… voisiko sanoa että siinä sykkii Jumalan sydänäänet, mutta perustehtävä se ei ole.

Nyt minulla sitten pitäisi olla kanttia sanoa mikä se perustehtävä on. No ainakin voin vakavasti ehdottaa:
Kirkon perustehtävä on seurata Herraansa ja etsiä hänen tahtoaan ja läsnäoloaan. Sen voisi sanoa myös vaikka toisin, niin kuin erän Jeesus nasaretilainen aikoinaan: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Tämä on kirkon perustehtävä. Kirkon juuri siinä mielessä, että se ei ole jotkut jossakin, vaan meistä muodostuva uskonyhteisö. Se, että etsimme Jumalan tahtoa elämässämme, saa varmasti meidät myös liikkeelle. Kun kohtaamme Herramme, tavalla tai toisella, ei jätä meitä kylmäksi… vaan se hoitaa ja parantaa meitä niin, että voimme ja halumme jakaa tätä hyvää myös muille. 
Aikoinaan amerikkalainen psykologi Maslow kehitti kuuluisan teoriansa tarvehierarkiasta, jonka mukaan ihmisen pitää saada ensin riittävästi tyydytetyksi perustarpeensa (esim. ruoka yms.), jotta hän voi etsiä tyydytystä ”korkeimmille” tarpeilleen (huipulla itsensä ilmaiseminen).
Jumalan valtakunnan tarvehierarkiassa voisi olla peruspohjana kokemus Jumalan hyvyydestä. Sitten uskallamme tulla rakastetuiksi ja uskallamme kohdata myös itsemme. Sen jälkeen voimme alkaa toteuttamaan sitä tehtävää, mikä meille kulloinkin annetaan. Joskus se voi olla hyvin diakoninen tehtävä, toisinaan kasvatuksellinen, ehkä siinä pitää käyttää musiikkia… Joka tapauksessa se suuntautuu ulospäin – toisiin ihmisiin ja isompana yhteisönä myös maamme rajojen ulkopuolelle. Ja lopulta suuntautuminen ulospäin saa mennä aina niin pitkälle, että voimme solahtaa sisälle muihin yhteisöihin tai mukaan sisälle muiden ihmisten todellisuuksiin. Niissä todellisuuksissa sitten evankeliumi saa vaikuttaa.
Kylväjä tekee mahdolliseksi olla mukana tuossa ulospäinsuuntautumisessa maan rajojemme ulkopuolella.  Lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaan apu ovat tärkeitä ikkunoita seurakunnillemme siitä monenlaisesta todellisuudesta jossa maailmanlaaja Kristuksen kirkko elää. Ne ovat muistilappuja siitä miten kaikki eivät vielä ole seurakuntien jäseniä tässä maailmassa. Ne tuovat monta tarinaa ja tarvetta meidän lähellemme. Kylväjän työ voi olla esimerkkinä ja myös peilinä meidän olemisellemme täällä kotimaassa. 
Lainaan Kylväjän nettisivujen etusivun tekstiä: ”Sitoudumme työssämme kokonaisvaltaiseen lähetysnäkemykseen. Siihen kuuluu sekä evankeliumin julistaminen että yhteisöjen elinolojen kohentamiseen ja kestävään kehitykseen tähtäävä palvelu.”
Samalla kun saamme olla mukana maailman laajuisessa lähetystehtävässä, vaikka nyt Kylväjän hienon työn kautta, on yhä selvempää, että moni meidän lähellä elävistä ihmisistä on yhä hatarammin osa Kristuksen seurakuntaa.

Siksi kysymys kuuluukin, miten seurakuntamme voivat olla yhä enenevissä määrin paikkoja ja yhteisöjä jotka tulevat lähelle jokapäiväisen suomalaisen jokapäiväistä elämää? Miten seurakunnat voisivat olla paikkoja, joissa ihmiset tulevat kohdatuiksi tarpeineen ja joissa he voivat kohdata Jumalan? Varmasti tätä jo tapahtuukin, mutta samalla meidän tulee etsiä uusia tapoja tavoittaa lähellä asuvia lähimmäisiämme.
 
Kapitulina haluamme olla tukemassa seurakuntia ottamaan edelleen vakavasti Jumalan kutsun kasteessa ja heidän jäsenyytensä – ja samalla etsimään tuoreita tapoja kohdata ihmisiä ja palvella heitä monella tavalla - varsin kokonaisvaltaisesti.
Ja kun puhun seurakunnasta, samalla tavoin kuin aiemmin mainitsemani kirkko, se ei muodostu joistakin jossakin - vaan meistä. Haastakin teitä palatessanne omiin seurakuntiinne olemaan toimijoita omissa yhteyksissänne tämän mainitsemani tuoreuden etsimisessä. Mitä se jokin uudenlainen ote voisi olla? Pitäisikö meillä aloittaa urheilulähetys? Vai ompelupiiri Bangladeshilaiseen tapaan? Vai evankeliointia Etiopian Mekane Yesus kirkolta oppia hakien? Vai miten olla osa ihmisten arkea ja tarpeita siellä missä se arki kulloinkin on?

Inspiraatiota ja uusia tapoja (vai vanhoja?) tapoja voi etsiä myös kaukaisemmilta kumppaneiltamme. Tässä on tehtävää myös lähetysjärjestöillemme – auttaa seurakuntia löytämään näitä tapoja elää todeksi Jumalan valtakuntaa keskellämme. 

Emmauksen tien kertomuksessa ylösnoussut Vapahtaja kulkee vierellä kysellen matkaajilta kuulumisia ja heidän ymmärrystään senhetkisistä tapahtumista. Tämän kuultuaan Jeesus saa selville, mitä nämä kaksi kulkijaa kenties tarvitsevat… ja avaa heille sen jälkeen siitä, mitä Hänestä on Kirjoituksissa sanottu, ja selvästikin tämä innostaa heitä. Myöhemmin he kun toteavat: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset.” 
Toisena hetkenä Jeesus oli taasen valmis asettumaan kivitettäväksi, ja kolmantena kuulemaan kaivolla naisen tarinan… Evankeliumit ovat täynnä Jeesuksen kohtaamia ihmisiä. Näissä kohtaamisissa Herra jättää meille esimerkin. Toisten kuuleminen ja kohtaaminen saavat meidät ymmärtämään mitä kulloinkin kanssamatkaajamme tarvitsevat. Se on tapa jossa, ihminen tulee kohdatuksi, ja joka avaa tien ihmisen ja Jumalan kohtaamiselle. Näinkin voisi kirkon perustehtävää kuvailla – avata tietä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle. Vai pitäisikö näin juhannuksen alla perustehtävää kuvailla Johannes Kastajan sanoin: ”Raivatkaa ja tasoittakaa Herralle tie.”



Kuvat kohtaamisia Lähetyksen kesäpäivien sykkeissä.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Ruut – rohkeasti kohti tuntematonta – Kaukasian-lähetin raamattutunti 17.6.2016



Puolison menetys, köyhyys ja uskon hyppy tuntemattomaan. Paljon miksi –kysymyksiä, joista monet varmaan jäivät vaille vastausta. Isoja valintoja, oman synnyinmaan jättäminen taakse ja asettuminen viholliskansan pariin. Niistä koostuu Vanhan testamentin Ruutin elämä.

Meillä on tosiaan aiheena Ruut – rohkeasti kohti tuntematonta. Ennen kuin mennään Ruutin elämän omiin vaiheisiin niin katsotaan vähän, mitä oli hänen elämänsä taustalla, minkälaiseen perheeseen ja ihmissuhteisiin hän oli liittynyt. Elettiin Israelin kansan vaiheissa tuomareiden aikaa, reilut 3000 vuotta sitten. Israelin kansa eli eräänlaista rappioaikaa, he olivat luopuneet Jumalan tahdosta eivätkä enää muistaneet, miten Jumala oli pitänyt heistä huolta. He alkoivat palvella epäjumalia, baaleja, ympäröivien kansojen tapaan. Tässä tilanteessa Jumala antoi heille johtajiksi tuomareita, jotta he kääntyisivät takaisin Jumalan puoleen, mutta tästäkään ei ollut apua vaan kukin eli miten itse tahtoi, kuten Tuomarien kirjassa kerrotaan (Tuom.17:6).

Tässä tilanteessa kerrotaan Elimelekin perheestä, joka lähti Israelin kansan parista vieraan kulttuurin keskelle. Mukana olivat vaimo Noomi ja pojat Mahlon ja Kiljon. Syynä lähtöön oli nälänhätä Israelin kansan keskuudessa. Parempaa elämää siis etsittiin. He asettuivat Mooabiin, joka ei ollut israelilaisten silmissä mikään pidetty paikka. Moabilaisia pidettiin eräänlaisena hylkiökansana. He eivät olleet päästäneet israelilaisia kulkemaan maansa poikki näiden kulkiessa Egyptistä luvattua maata kohti (Tuom.11:17-18). Moabin kuningas halusi myös kirota Israelin kansan Bileamin avulla, onnistumatta kuitenkaan siinä (4.Moos.22). He olivat myös vietelleet israelilaiset synnintekoon. Niinpä myös israelilaiset suhtautuivat moabilaisiin hyvin kielteisesti (5 Moos.23:4-7). Mutta näin kuitenkin Elimelekin ja hänen perheensä, siinä samassa Ruutin tulevan miehen tie kulki luvatusta maasta pakanamaahan.

Perhe ei varmasti osannut odottaa sitä, mitä vieraassa maassa tapahtuisi. Nälkäkuolemaa pakoon lähtenyt perhe menetti pian isän ja poikien mentyä jo naimisiin moabilaisten naisten kanssa, nämä nuoret miehet kuolivat myös. Jäljelle jäi perheen äiti Noomi moabilaisten miniöittensä, Orpan ja Ruutin, kanssa. Jälkeläisiäkään ei jäänyt kummankaan pojan avioliitosta. Vieraalla maalla leskeksi jääminen ja omien poikien kuolema ei ollut mikään helppo nakki pureskeltavaksi. 

Onkin helppoa kysyä, oliko Elimelekin perheen vaiheissa kyseessä johdatus vai rangaistus? Kysymys ei ole täysin aiheeton. Israelin kansan vaiheista näemme, että näiden kääntyessä pois Jumalasta, he saivat kokea myös Jumalan vihaa. Mutta samoin näemme, että Jumalaa etsiville, Hänet elämänsä ykköspaikalle laittamista yrittäville ihmisille tapahtuu myös paljon ikäviä asioita. Erityisesti Uudesta Testamentista näemme, että Jumala ei kutsunut meitä vain voittokulkueeseen vaan Hänen seuraamisensa tarkoittaa myös kärsimystä. Voidaan siis kysyä, tekikö Elimelek oikein ottaessaan perheensä ja suunnatessaan Moabiin nälänhätää pakoon. Mitä siitä seurasi hänelle ja hänen perheelleen? Tai samalla tavoin me voimme kysyä, olemmeko me siellä, missä Jumala haluaa meidän olevan? Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti sitä, olemmeko täällä Lähetyksen kesäpäivillä oikeassa paikassa, vaan olemmeko ylipäänsä tämänhetkisessä elämässä sillä paikalla, jonka Jumala on varannut meille. Vai olemmeko paenneet sitä, yritämmekö piilotella tai olemmeko jumiutuneet johonkin sellaiseen, jota Jumala ei ole varallemme suunnitellut.

Jatkosta näemme, että Noomin elämän vaikeiden vaiheiden läpi kulkemisen tuloksena tapahtui ihmeellisiä asioita, joihin palaamme myöhemmin. Raamattu ei tässä kohtaa paljasta meille, mitä kaikkea perheensä menettänyt Noomi kävi läpi mielessään ja sydämessään, mutta se näkyy selvästi, että koettelemusten keskellä hän oli. Vain yhden ihmisen tai perheen vaiheita ja verrattain lyhyttä ajanjaksoa katsoessa, on vähän liiankin helppo tehdä johtopäätöksiä, että jossain on varmasti tehty vääriä päätöksiä tai että nämä ihmiset, olivat ne sitten meitä tai heitä, ovat epäonnistuneet pahemman kerran. Laajempi näkökulma, joskus jopa kymmenien tai satojen vuosien pituinen ja isompaa ihmisryhmää koskeva, voi paljastaa, että yhden ihmisen vaikeudet ovatkin vieneet jotain suurempaa asiaa eteenpäin. Tämän saamme nähdä näidenkin ihmisten kohdalla myöhemmässä vaiheessa.

Kun Noomi sai omasta maastaan tiedon, että nälänhätä oli ohi ja siellä oli taas saatu hyvä sato, hän päätti lähteä takaisin omaan maahansa. Hän lähti liikkeelle miniöittensä kanssa, mutta tiedosti, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia pitää huolta näistä nuorista naisista. Varmaankin Noomi kesken matkan rupesi ajattelemaan tarkemmin nuorten naisten tulevaisuutta vieraassa ja heidän kansaansa kohtaan vihamielisesti suhtautuvassa maassa. Köyhyyden lisäksi myös syrjintä olisi mitä todennäköisin tulevaisuudenkuva nuorille moabilaisnaisille. Mitä syytä israelilaisilla olisi ottaa viholliskansan naisia vaimoikseen? Ei mitään. Niinpä kesken matkan käydään näitten naisten välillä keskustelu, jossa Noomi kehottaa Orpaa ja Ruutia palaamaan omaan maahansa. Molemmat vastustelevat itkien ja niinpä Noomi puhuu hyvin suoraan ja meille ehkä vähän humoristisellakin tavalla siitä, ettei hän voi enää synnyttää näille naisille poikia miehiksi. Heidän olisi parempi palata omien äitiensä luo.

Lopulta Orpa lähtee takaisin kotimatkalle, mutta Ruut jää anoppinsa seuraan tämän estelyistä huolimatta. Noomin kehotukset Ruutille palata oman kansan ja perheen pariin jäävät tuloksettomiksi. Ruutin voimakkaat sanat välittävät syvää kiintymystä anoppiinsa ja tämän elämään.  ”Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!” (Ruut.1:16-17)

Noomi oli varmasti omalla elämällään antanut niin vahvan todistuksen, että miniät halusivat jakaa elämänsä tämän kanssa, vaikka näkymät eivät olleet kovin kummoiset. Erityisesti hän oli tärkeä Ruutille, jonka päätä Noomi ei saanut käännettyä. Ruut halusi lähteä tämän kanssa vieraaseen maahan, jossa hänellä ei käytännössä katsoen ollut mitään hyvää odotettavanaan. Tavalla tai toisella erilaisten vaikeuksien keskelläkin Noomi oli kuitenkin välittänyt ympäristöönsä valoa.  Hän oli ollut valona, kuten Jeesus myöhemmin sanoi opetuslastensa olevan. ”Te olette maailman valo.” (Matt.5:14) Ei jotain sellaista, mitä meidän pitäisi yrittää olla, ponnistella jotain kohti vaan yksinkertaisesti Jeesuksen seuraajina me olemme valona niin kuin Noomikin ehti olla omassa lähipiirissään jo kauan ennen Jeesuksen syntymää.

Koska Noomi oli selvästi tärkeä ihminen ja vaikuttaja Ruutille, voidaan pohtia, mikä piti Noomia pystyssä oman perheen jäsenten kuolemien jälkeen? Vaikka Noomi oli monella tapaa murheen murtama, jokin kuitenkin sai hänet jatkamaan elämäänsä eteenpäin. Hän halusi palata oman kansansa pariin ja tavalla tai toisella aloittaa alusta. Noomin puheesta välittyy se, että Herra on hänen elämänsä keskiössä niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Hän puhuu siitä, miten Herra on ollut hyvä häntä ja hänen perhettään kohtaan. Toisaalta hän myös ottaa kärsimyksensä Herran kädestä. Noomi joutui prosessoimaan kaikkea kokemaansa palatessaan omaan maahansa. Se herätti vahvoja tunteita. Hän puhuu siitä, miten Herra on häntä koetellut. Onnen ja onnettomuuden ottaminen Jumalan kädestä näyttää olevan hänen sydämensä asenne. Varmasti usko antoi kestävyyttä kärsimyksissä, niin kuin myöhemminkin on meille todettu. Noomilla säilyi toivo, kaiken kärsimyksen keskellä. Sitä ei Ruut ollut nähnyt oman kansansa kärsivien keskuudessa. Meidän Jumala onkin ammattilainen juuri tässä – toivon antamisessa toivottomille. Tätä kaikkea, niin kärsimystä kuin toivoakin, Ruut oli saanut seurata Noomin elämässä vierelläkulkijan paikalta.

Ruutin kiintymyksessä anoppiaan kohtaan kyse ei ollut pelkästään Noomin seuraamisesta, vaan myös hänen kansansa Jumalan, Israelin Jumalan seuraamisesta. Noomin Jumalasta ei ollut tullut Ruutille ja Orpalle sellaista kuvaa, että tämä tuo menestystä, varallisuutta tmv. Mutta Noomi puhui aina Herrasta. Hän oli Herraa lähellä ja se näkyi hänestä ulospäin. Varmasti Noomin elämässä näkyivät tavalla tai toisella hengen hedelmät, oli hän niistä tietoinen tai ei. Tämä nainen oli eräänlaisena Ruutin esikuva, mallina siitä, minkälainen on Jumalaan turvaava ihminen. Mallina tai esimerkkinä oleminen ei ole useinkaan helppoa eikä aina mukavaakaan. Siihen liittyy vastuuta ja omien heikkouksien kohtaamista, kun haluaisi tai ehkä pitäisikin toimia oikein, mutta viisaus ja taito ei tahdo riittää. Todennäköisesti ihmisen rakkaus, tässä tapauksessa Noomin, kutsui Ruutia myös Jumalan rakkauden läheisyyteen. Ruutilla ei myöskään ollut ketään muuta, jolta hän olisi saanut hengellistä ravintoa. Ei ketään muuta, jolta hän olisi saanut oppia lisää elävästä Jumalasta. Niinpä hän kiinnittyi anoppiinsa samalla kun etsi tämän Jumalaa.

Entäpä sitten Ruutin elämä. Ruutin mies oli lapsena saanut kokea sen, miltä tuntui asua ja kasvaa toisen kulttuurin keskellä kuin mistä omat vanhemmat olivat alun perin kotoisin. Ehkä Ruut oli saanut kokea avioliittonsa aikana jotain siitä, miten nämä kokemukset olivat muuttaneet hänen miestään. Tai ehkä joitain asioita ei ollut ollut helppo ymmärtää tästä syystä. Mutta nyt Ruut oli itse tuon saman edessä. Menossa kohti tuntematonta. Jotain houkuttelevaa ja toisaalta pelottavaa. Tietämättä mitä on tulossa, vain sen että todennäköisesti paljon vastoinkäymisiä. Yksi tuttu ja turvallinen ihminen mukanaan. Näyttää siltä, että Ruut lähti matkaan rohkeasti mutta ainakin realistisia varoituksen sanoja paljon kuulleena.

Pian Noomin kotikaupunkiin Betlehemiin saavuttuaan Ruut tapaa Boaksen, anoppinsa aviomiehen sukulaisen. Tapaaminen tapahtuu kuin sattumalta, kun Ruut menee pellolle keräämään pudonneita tähkiä saadakseen edes jotain ruokapöytään. Köyhät saivat Mooseksen lain mukaan poimia näitä pelloille pudonneita tähkiä ja näin kerätä itselleen edes vähän syötävää. 3. Mooseksen kirjan luvussa 19 Jumala antaa Israelin kansalle ohjeeksi, etteivät nämä leikkaisi viljaa pellon reunoja myöten eivätkä keräisi pudonneita tähkiä leikkuun jälkeen. Ne oli jätettävä niitä tarvitseville, köyhille ja muukalaisille. Tämä oli Jumalan tapa pitää huolta köyhistä ja muukalaisista Israelin kansan keskuudessa. Ruutilta vaadittiin nöyryyttä lähteä poimimaan pudonneita tähkiä muiden köyhien pariin. Muut varmasti katsoivat erinäköistä ja heille uutta ja vierasta naista pellolla. Hän sai helposti ei ehkä niin toivottua huomiota osakseen. Eikä työ ollut aivan turvallistakaan, tämä tulee sanotuksi kahden eri ihmisen suusta, niin Boaksen kuin Noominkin.

Pellolla tapahtunut kohtaaminen maan omistajan Boaksen ja moabilaisen muukalaisen Ruutin välillä on mielenkiintoinen. Boas näkee Ruutin matkan päästä ja saa palvelijaltaan selvityksen, että on antanut tälle luvan poimia tähkiä ja että tämä on tullut Noomin mukana maahan. Hän saa myös hyvän todistuksen Ruutin ahkeruudesta, hän on poiminut tähkiä ahkerasti aamuvarhaisesta. Erikoista on se, että Boas puhuttelee Ruutia ja kehottaa tätä pysymään hänen pelloillaan. Kaiken lisäksi hänellä on hyvin suojeleva asenne Ruutia kohtaan. Hän käskee omaa väkeään olemaan koskematta Ruutiin ja neuvoo paikan, josta Ruut voi käydä juomassa vettä. Ruut häkeltyy tästä ystävällisyydestä. Hän oli saanut selvän kuvan siitä, että israelilaiset eivät välittäisi hänestä ja todennäköisesti hän saisi kokea kovia tuossa maassa. Mutta Jumalan suunnitelmissa myös hänen kaltaisensa muukalainen oli arvokas ja avun tarpeessa arvollinen saamaan apua. Saamansa yllättävän vastaanoton seurauksena Ruut polvistuu ja kumartuu maahan ja vastaa hämmentyneenä: ”Miten sinä voit olla minulle näin hyvä, vaikka olen vierasmaalainen. Ihan kuin olisin tuttavasi.” (2:10) Ruutilla oli sama kysymys Boakselle, mikä meilläkin on monesti Jumalalle. Miten voit olla minulle näin hyvä?? Tiedät minut, tunnet paremmin kuin kukaan. Tiedät ajatukseni, turhautumiseni, syntini, ja silti rakastat ja kutsut luoksesi. Kutsut ristin juurelle ja anteeksiantoon.  Miksi olet minulle näin hyvä? Se on käsittämätöntä.

Boaksen hyväntahtoisuuden osoittaminen Ruutille jatkuu. Boas puhuu hänelle siunaavia sanoja. Hän pyytää Jumalalta täyttä hyvitystä siitä vaivannäöstä, jota Ruut oli osoittanut anoppiaan kohtaan oman miehensä kuoleman jälkeen. Hän näkee Ruutin kaipauksen Jumalan puoleen ja turvan hakemisen Jumalan siipien alta, niin kuin hän asian ilmaisee. (2:12.) Ja Boas osoittaa myös itse huolenpitoa ja rakkautta Ruutille. Hän kehottaa Ruutia ottamaan ruokaa palvelusväen kanssa ja käskee omaa leikkuuväkeään antamaan Ruutin poimia tähkiä myös lyhteiden välistä, mistä ei vielä ole poimittu. Hyvän poimintapäivän jälkeen Noomi on kotona ihmeissään siitä, miten paljon Ruut on saanut kerättyä viljaa. Ja niinpä vihdoin Noomille paljastuu, kenen pellolla Ruut käy poimimassa, sehän on hänen edesmenneen miehensä sukulaisen, sukulunastajan pelto!

Sukulunastus oli ensisijaisesti maanomistukseen liittyvä asia Israelin kansan parissa. Jos joku köyhtyi ja joutui myymään maata, hänen lähisukulaisellaan oli oikeus lunastaa se takaisin suvulle. Myyty tai kiinnitetty maa palautettiin aina riemuvuonna eli joka 50. vuosi alkuperäiselle omistajalleen eli maa pysyi pitkällä tähtäimellä samalla suvulla. Tätä kautta myyjä ei siis välttämättä ehtisi saada maataan takaisin oman elämänsä aikana, mutta rikkaalla sukulaisella oli kuitenkin mahdollisuus lunastaa sukulaisensa maapala takaisin suvulle jo ennen riemuvuotta. Tämä oli Jumalan tapa pitää huolta kansastaan lain avulla. Kuitenkaan säädös ei koskenut pelkästään maata vaan myös ihmisiä. Joskus kävi niinkin huonosti, että joku israelilainen joutui myymään itsensä orjaksi vierasmaalaiselle. Tällöin jälleen lähisukulaisella oli mahdollisuus lunastaa myyty orja takaisin vapauteen. Orja voitiin siis lunastaa, ostaa jälleen vapaaksi. Tämä alkaa kuulostaa jo tutummalta kuin nuo maanlunastussäädökset. Ne ovat kuin esikuva siitä lunastuksesta joka myöhemmin tuli voimaan.

”Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room.3:22-24.) Ja ”Kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. (Gal.4:4-5)

Vielä lisäksi Mooseksen laista löytyy määräys siitä, kun leskinainen jäi ilman perillistä. Edesmenneen miehen veljen oli otettava leski vaimokseen, jotta lesken perimä maa säilyisi suvulla ja myös naisella itsellään olisi joku pitämässä hänestä huolta. Niinpä jo ensimmäistä avioliittoa solmittaessa kyse ei ollut vain yhden ihmisen valinnasta, vaan perheissä ajateltiin myös tulevaisuutta, sillä mahdollisen kuolemantapauksen yhteydessä sukuun tullut miniä voisi päätyä veljessarjasta jonkun toisen vaimoksi.

Meille ei kerrota, mikä oli Boaksen sukulaissuhde Ruutin edesmenneeseen mieheen tai tämän isään, mutta myöhemmin käy selväksi, että Boas ei ollut läheisin sukulaismies, vaan oli joku toinen, jolla oli ensimmäinen lunastusoikeus. Vaikka Boaksen toiminnasta näkyi selvästi hänen kiinnostuksensa Ruutia kohtaan, hän ei kuitenkaan ottanut seuraavaa askelta. Mahdollisena syynä voi olla juuri tämä läheisempi sukulainen. Noomi on kuitenkin ymmärtänyt Boaksen kiinnostuksen tämän käytöksen perusteella ja antaa ohjeet Ruutille, miten toimia ja jouduttaa asioiden kulkua. 

Oli elonkorjuun lopun aika ja sitä juhlittiin pellolla hyvän ruoan ja juoman merkeissä ja lopulta käytiin nukkumaan rinkiin jalat ulkokehällä, viljat keskellä rinkiä. Noomi käskee miniäänsä peseytymään ja voitelemaan itsensä tuoksuöljyllä, kääriytymään viittaansa ja menemään illan tullen pellolle Boaksen jo nukkuessa tämän jalkopäähän hänen peitteensä alle. Näin Ruut lähestyy Boasia ja osoittaa halunsa, että Boas ottaisi hänet vaimokseen, olisi hänen sukulunastajansa. Emme tiedä, oliko tämä yleinen tapa toimia vai ei, sillä mistään toisesta vastaavasta tapauksesta meille ei ole jäänyt tietoa. Boasin ja Ruutin välillä käydään yön pimeydessä keskustelu, jossa Boas kertoo, ettei hän ole läheisin sukulunastaja, mutta jos tuo toinen mies ei häntä ottaisi, hän sen kyllä tekisi. Vielä Boas antaa Ruutin mukaan ison määrän ohraa, ikään kuin vahvistuksena huolenpidostaan ja lupaa selvittää asian heti seuraavana päivänä. Ruut poistuu paikalta ennen muiden heräämistä, ettei kukaan näkisi häntä.

Ja Boas tosiaan teki kuten oli luvannut. Seuravana päivänä hän etsi käsiinsä tuon toisen sukulunastajan ja selvitti asian hänen kanssaan tuon ajan tavan mukaan kymmenen todistajan läsnäollessa. Tuo toinen mies oli kiinnostunut maasta, mutta sen selvitessä, että lunastukseen kuuluisi myös moabilainen leskeksi jäänyt vaimo, kiinnostus lopahti. Näin Boas lunasti Ruutin itselleen vaimoksi.

Ruut ei alkuun tiennyt ollenkaan, millainen yhteys hänellä oli Noomin suvun kautta Boasiin. Varmaan Ruutinkaan ei ollut aina ollut helppoa uskoa, että Jumala oli johdattanut häntä parhaalla mahdollisella tavalla avioliittoasioissa. Hän oli jäänyt nuorena leskeksi, eikä toivoa uudelleen perheen perustamisesta oikein ollut vieraassa maassa. Voidaan ajatella, että tämä on hieno kertomus siitä, miten joku on saanut uuden puolison. Ja Ruutin kannalta asia tietysti olikin näin. Laajemmasta Jumalan näkökulmasta kyse ei ollut kuitenkaan vain yhden moabilaisnaisen elämästä, vaan suuremman suunnitelman toteuttamisesta Ruutinkin elämän kautta. Ruutin kirjassa todetaan, että hän osui sattumalta Boasin omistamalle pellolle. Ruut ei siis todennäköisesti itse kokenut erityistä johdatusta, näkyä tai ilmestystä tullessaan juuri tuolle pellolle, mutta silti hän kulki siinä Jumalan vahvassa johdatuksessa ymmärtämättä siinä hetkessä tätä itse. Hiljaisuus Jumalan johdatuksen tuntemisessa ei siis todennäköisesti tarkoita sitä, ettemmekö kuitenkin kulkisi Jumalan johdattamina kun kysymme tietä häneltä.

Merkittävää on myös se, että kyse oli vierasmaalaisesta naisesta, joka liittyi Israelin kansaan. Mooseksen 5:ssä kirjassa on tiukkaa luettavaa tähän liittyen. ”Ketään ammonilaista tai moabilaista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon.” (5.Moos.23:4) Se, mitä tässä on sanottu moabilaisista ja kuinka heitä ei voi ottaa Herran kansaan kuuluviksi, koskee heitä kansana. Se liittyy siihen asenteeseen, mikä heillä kansana oli. He palvoivat epäjumalia ja toivoivat kirousta Herran omalle kansalle, halusivat Israelille ikävyyksiä. Ruut näytti kuitenkin täysin toisenlaista asennetta. Vaikka Ruutin kannalta oli merkittävää ja ihmeellistä, että Boas halusi olla hänen sukulunastajansa ja ottaa hänet vaimokseen, tapahtumilla on vielä paljon laajempi merkitys kuin mitä nämä osasivat kuvitellakaan. Ruut liitettiin näin Israelin kansaan ja kuten Ruutin kirjan lopusta käy ilmi, hänestä tuli kuningas Daavidin ja sitä kautta myös Jeesuksen esiäiti. Tärkeä symbolinen merkitys onkin sillä, että Jeesuksen esiäitinä on moabilainen, pakanakansaan kuuluva nainen. Se on yksi niistä asioista, joka kertoo, että myös pakanat saavat tulla elävän Jumalan luokse hakemaan turvaa ja armoa, tulla hänen lunastamikseen.

Mitä siis saamme oppia lyhyesti kuvastusta, mutta vaiheikkaasta Ruutin elämästä? Ensinnäkin ainakin Jumalan johdatuksesta ja siinä kulkemisesta. Mitä oli tämä Jumalan johdatus, jossa Ruut kulki? Hän menetti puolisonsa aikaisessa vaiheessa, lähti vieraaseen maahan, jossa hän ei tuntenut ketään muuta kuin anoppinsa. Odotuksissa ei ollut suurta varallisuutta, vaan pikemminkin köyhyyttä ja syrjintää. Ja lopulta kuitenkin eteen tuli kuin yllättäen Boaksen tapaaminen ja uusi elämä hänen kanssaan. Jumalan johdatus on kokonaisvaltaista. Se koskettaa koko ihmisen elämää ja tärkeämpää kuin matkalla olo ja siinä olevat vaiheet, on päämäärä. Lopullisena päämääränä tietysti taivas, olla hänen luonaan ikuisesti, mutta sitä ennen myös kasvaminen tässä ajassa. Erilaisten kiusausten ja koettelemusten keskellä mietimme helposti, miksi jollekin toiselle tai itsellemme on käynyt niin kuin on käynyt. Miksi on sairautta, ihmissuhdeongelmia, tai muuta kärsimystä. Joskus Jumalan johdatus onkin tällaista erityistä johdatusta, meidän mielestä erikoista ja uskoa koettelevaa, jossa elämämme kulkee vaikeidenkin vaiheiden läpi. Erilaiset vastoinkäymiset kuitenkin pakottavat meitä eteenpäin. Ne vaativat meiltä suurempaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä kuin osasimme aiemmin ajatellakaan. Ehkäpä joku meistä tuntee olevansa tällaisten koettelemusten keskellä. Saman oloista tilannetta kuvataan osuvasti myös 1.Pietarin kirjeessä. ”Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa. Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä. Vastustakaa häntä, uskossa lujina! Tiedättehän, että veljenne kaikkialla maailmassa joutuvat kokemaan samat kärsimykset. Kaiken armon Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa. Vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa teidät. Hänen on valta iankaikkisesti. (1.Piet.5:8-11)

Tärkeintä ei ole se, minkälaisia me haluamme olla tai minkälaisiksi haluamme tulla, vaan se, minkälaisia Jumala haluaa meistä ja elämästämme muovata. Hän on luojamme ja hänellä on hyvä suunnitelma, näyttipä tilanne tällä hetkellä miltä tahansa. Yhtenä tärkeänä kysymyksenä kuitenkin on, olemmeko siellä missä meidän kuuluu olla? Siellä ja siinä tilanteessa, jossa Jumala haluaa meidän olevan. Tätä meidän tulisi tutkia ja rukoilla ja sen mukaan tehdä päätöksiä, luottaen siihen, että tavallisissakin päätöksissä Jumalan käsi on meitä johtamassa, kun sitä olemme Häneltä pyytäneet.

Toiseksi opimme lunastuksesta. Vanhan testamentin sukulunastaja-systeemi kertoo myös Jumalan lunastustyöstä meidän suhteemme niin kuin kävi jo ilmi. Tärkeintä Ruutinkaan elämässä ei siis ollut se, että hän kohtasi sukulunastajansa Boaksen vaan se, että hän sai kohdata toisen lunastajansa, elävän Jumalan. Sukulunastajan oli oltava verisukulainen. – Jeesus tuli ihmiseksi, veljeksemme. Sukulunastajan oli haluttava olla sukulunastaja, siitä siis saattoi kieltäytyä vaikkakin sai samalla häpeää osakseen. Jeesus suostui vapaaehtoisesti tehtävään. Ja vielä sukulunastajan oli kyettävä maksamaan lunastushinta. Jeesus kykeni lunastamaan meidät vapaiksi synnistä, sillä hän oli itse synnitön, Jumalan Poika. Tämän lunastajan yhteyteen ja läheisyyteen meitä kutsutaan. Meitä, jotka olemme vierasmaalaisia kuten Ruut. Jumalan kutsu on avoinna kaikille.

Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, kun ihmiset liikkuvat maasta toiseen, olipa muuton syy mikä tahansa. Tänä päivänä ihmismassojen liikkuessa maasta toiseen sotien, terrorin, köyhyyden tai muun syyn takia, meidät on kutsuttu toimimaan Jumalan käsinä. Olemmeko me niitä Boaksia, jotka osoittavat hyvyyttä vierasmaalaista kohtaan? Olemmeko niitä, jotka aiheutamme hyvää hämmennystä ottamalla lempeästi vastaan? Olemmeko niitä, jotka Noomin tavoin vieraan kansan keskuudessa, elämme lähellä Herraa loistaen Jeesuksen valoa?